by Violet
Kamera ei jaksa enää mutta jollakin tavalla se viehättää minua. On kuin osa tästä tammikuun latteudesta olisi jossakin siellä pikkuisen zoomin sisällä, vetäisi sumuverhoa linssin eteen ja pehmentäisi kulmia. Eikä se ole ihme. Ehkä sillä on tarkoituskin. (Joka tapauksessa kamera on kuusi vuotta vanha ja se on nykyään paljon se vaikka ennen ei olisi ollut.)
Katselin äsken miehen kanssa Sylvian. Minulle se oli toinen kerta mutta teeskentelin että ensimmäinen. Minun vieressäni pyyhittiin silmäkulmaa ja ojensin hihani.
Dubletissa tapahtuu taas.
“Minun vieressäni pyyhittiin silmäkulmaa ja ojensin hihani.”
Mykistyin. Kauniisti tehty – ja osuvasti ilmaistu.
-Miiru-
Täytyy kommentoida tässä, kun Dublettiin en pysty: sanavahvistus näkyy toistuvista yrityksistä huolimatta vain osittain.
Siis piti sanomani, että oli taas hieno oivallus dublettitarinan lopussa. Se todellisen vapauden alkaminen vasta kun luovuttaa. Eihän se tietenkään ole mikään yleispätevä juttu, mutta semmoista kuitenkin sattuu. Ehkä useinkin.
Kuvissa on jotain viehättävää, kyllä!
Mutta teknisten vempeleiden lyhytikäisyys harmittaa kauheasti.
No niin, edellinen nimetön olin minä.
Miiru: pitäähän sitä nyt, miestä “murheessa” lohduttaa. Hän on herkästi silmät kiiltävinä elokuvien takia.
Pirkko; hitto sitä Dublettia. Muutkin on sanoneet että jotakin ongelmaa kommentoinnissa. Kiitos kuitenkin kun täällä kerroit mitä tykkäsit.
Leena: harmittaa, suorastaan raivostuttaa. Joissakin jutuissa olen kyllä vanhassa vara parempi -ihmisiä.