Epävakaista

Tällä viikolla on lähinnä satanut. Niin, ja tuullut myös. Sinä päivänä kun juoksin villatakkilankoja etsimässä – olikohan se tiistai, kyllä sen täytyi olla – täsmälleen Burkina Fason suurlähetystön edustalla sateenvarjoni kääntyi nurinniskoin, eikä selvinnyt siitä enää koskaan. En aio ostaa uutta varjoa sillä ajattelen oikeastaan että ne ovat nynnyjen vehkeitä.

Minun mieheni nukkuu vielä. Viikko on ollut raskas ja hän on väsyneempi kuin aikoihin. Minä säälin häntä ja heti perään itseäni myös, sillä haluaisin ehtiä puhumaan hänen kanssaan. Tuntuu ettemme ole puhuneet mistään moneen päivään. Kaksi vuorokautta meni niin etteivät lapset nähneet isäänsä ollenkaan ja isäkin heidät vain nukkuvana.  Se on tällaista monen kotona nyt. Toisilla on liikaa työtä ja sitten toisilla ei mitään. Miehen työkaveri alennettiin johtotehtävistään ja seuraavana päivänä hänen isänsä kuoli auto-onnettomuudessa. Olen miettinyt tuota aika tavalla enemmän kuin olisi suotavaa.

Mainokset

15 comments on “Epävakaista

  1. neidonhiuspuu sanoo:

    Elämä vie ja tuo
    ja jokainen päivä on arvokas päivä,
    jos siitä näkökulmasta katsotaan.
    Iloa, toivoa ja valoa kevääseesi.

  2. vilijonkka sanoo:

    Ikäviä tapahtumia, mutta mikset saisi asioita pohtia jos ne kerta pohdituttuvat? Niinhän se on, että tiettyjen tuttavien kohtot kerta kaikkiaan vain koskettavat. Minulla on kaksi (yksi lukioaikainen ja toinen opiskeluaikainen) ystävää, joihin olen menettänyt kontaktin, mutta säännöllisin väliajoin uppoudun miettimään ja muistelemaan heidän hurjia kohtaloitaan, saatan googlata heitä, josko jossain olisi (taas) heistä juttua, josko löytyisivät (sittenkin) facebookista jne. Tarinat ja ihmiset koskettavat, koska kaikki voisi sattua myös minulle. Koska pidän heistä. Koska elämä etenee kuitenkin.

  3. Violet sanoo:

    neidonhiuspuu; kiitos kiitos. En ole onneksi mitenkään iloa tai toivoa enkä valoanikaan menettänyt, mutta pakko myöntää että pelottaa minua/meitä jonkun verran kun miehen työpaikalla järjestellään sitä ja tätä ja ihmiset on ihan numeroita vaan.

    vilijonkka; joo, toki saisin, en mää sitä. Nyt on tosin kyse ihmisestä jota en ole koskaan edes nähnyt. Ehkä ajattelen siltä kantilta että ”entä jos”…jos kaikki tuo tulisi meille.
    Ymmärrän tuon mitä kerroit tekeväsi. Tunnustan itsekin.

  4. pikkujutut sanoo:

    Tunnustan myös :)…

    Toivottavasti ei tule koskettamaan teitä, nuo huonot uutiset. Meillä on tulossa taas kesällä miehen työsopimuksen uusiminen ja vaikka hätäpäivää ei pitäisi olla niin kuitenkin mietityttää kuinkahan käy..

    Sulla on muuten hienot aivot!

  5. Katja sanoo:

    Nuo työkuviot ovat kyllä nykyään niin epäinhimillisiä. Jo aikoinaan minun kokopäivätyöaikoina muistan, miten eräs työkaveri – määräaikainen, joka ei ymmärtänyt vakituisen hyvin tylyä käytöstä – kertoi pomon sanoneen, että meitä tulijoita on jonoksi asti, kaikki ovat korvattavissa. Minä en osaa ajatella noin — ja oikeastaan mieluusti lähdin tuollaisista paikoista pois itsekin, vaikka niissä oli myös paljon hyvää. Tuntuu, että nykyään ei ole (kokopäivä-)työtä, jossa ihmisen olisi hyvä olla. Niin moni on uupunut riippumatta siitä, mitä työtä tekee. En usko, että kaikki johtuu lamasta. Jokin yleinen arvoperusta on kauan jo ollut vinksallaan.

    Minä en kestä päiviä, jolloin näen miestä vain vilaukselta tai päiviä, jolloin emme ehdi puhua (tai minä puhua hänelle). Minulle se on henkinen ero. Silti niitä päiviä on.

    Tuosta miehesi työkaverin tilanteesta. Kyllä pysäyttää ja saa miettimään. Täällä esikoisen nuori kummisetä kuoli yllättäen (sydän). Jotenkin en nyt ollenkaan ole päästä sen yli. Tuntuu, että pitäisi elää hänenkin edestään. Jotenkin tässä iässä alkaa nyt tajuta, miten herkkää kaikki (elämä) lopulta onkaan.

    Sadepäiviä minä kaipaan. Kuuntelin Scandinavian Music Groupia tänään, laulettiin sateesta. Täällä pelkkää lunta, voi miten kyllästynyt olen. Sateen jälkeistä tuoksua kaipaa, kevättä! — hyvä, että varjosi niskat taittuivat. Kuka sellaisia kapistuksia kaipaa. Sadetta päin vain paljain kasvoin, tekee hyvää iholle. :)

    P.S. Nuori Adam katseltavana jo! Kiitos!

  6. Mun kommentti edelliseen postiisi ei jostain syystä julkaistunut. Koitin kahdesti. Sitä vaan, että varmasti on helpottunut olo uutisten jälkeen! Hienoa…

    Täällä on ollut aivan karmea tuuli. Meinasin lähteä lentoon. Ja sit sataa ja viskoo välissä. Mutta kun paistaa niin vois sanoa, että melkein jopa lämpöä havaittavissa…

  7. Merja sanoo:

    Meilläkin sataa tänään.

    Ja tuohon työasiaan ei ehkä tarvitse minun edes kommentoida.. tiedäthän miten kävi täällä. Tosin meille se on tuonut paljon ihanaa yhteistä aikaa. Mutta pieni paine on persuuksissa kuitenkin, löytää se uusi paikka.

    Yhden tuttavaperheen isä lähtee töihin joka aamu puoli viideltä, palaa illalla seitsemän aikaan. Lapsista jo näkee sen, minusta. Millaista perhe-elämää on sellainen jossa isää ei koskaan näe?

  8. vilijonkka sanoo:

    En määkään sitä et sää et…

    Työkuviot ja niiden epävarmuus, huh. Meillähän on sopparia vielä vuosi jäljellä ja mies on tapansa mukaan optimistinen jatkon suhteen, että kylä jotain taas löytyy. Musta tämä on kuitenkin rankka tapa elää, vaikeaa suunnitella mitän eteenpäin. Ja häntä näkyy samoten vähän kotona. Siksi mä varmaan aina roikun täällä blogistaniassa, aikuiskontaktien parissa.

  9. Violet sanoo:

    pikkujutut; mies itse aina sanoo ettei hänellä ole vaaraa koska hänen osaamisensa on sellaista että työryhmässä on yleensä vain yksi – ja se on hän, ja hän luottaa siihen että tekee tarpeeksi hyvin. (Ja siihen liittyy kyllä sekin että tekee paljon ns. ilmaista työtäkin eli ylitöiksi menee ihan hänen omasta tahdostaankin toisinaan…)
    Hyvä asenne, m utta musta tuntuu että nykyisin työelämässä voi tapahtua mitä vaan.

    Katja; elämään liittyen olen useasti ajatellut että on suorastaan ihan ihme miten moni meistä sentään elää (no, on ainakin hengissä) vaikka niin pienestä on kiinni ettei olisi.
    Ja ihan jo syntymästä alkaen: miten ylipäätään on mahdollista että niin paljon terveitä vauvoja syntyy maailmaan vaikka monessa kohdin voisi mennä pieleen…mutta siltikin, näitä pieniä, ihmeellisiä teoksia tulee aina vaan.
    Hollannissa ei paljon suojia näkynyt. Se sade siellä oli niin arkea jotenkin. Alkoi ja loppui tuosta vaan. Sateensuoja on minusta jotenkin niin rouvamainen vehje…Pidän joskus mutta useinmiten pidän mieluummin kädet taskussa.

    Neiti Nimetön; koko maailma taitaa olla myrskyssä. KAikenlaista taas sään puolesta….
    MEillä on hyvin lämmintä. Plus 10 eilenkin.

    Merja; niin…mun mieheni vie lapset kouluun puoli yhdeksäksi ja ajaa siitä sitten eteenpäin töihin. Illalla on kotona normaaliaikoina n. klo 19. Onneksi usein aikaisemminkin. Sitten on näitä aikoja kuten viime viikko että meni kahdeksaan koko ajan tai ylikin.

    Meillä on se tässä että matkoihinkin menee aika paljon. MInä voisin tietysti viedä aamulla lapset bussilla niin mies pääsisi aikaisemmin töihin ja aikaisemmin kotiin.
    Olemme vaan katsoneet että se aamun bussikuskaus on liian raskas lapsille. Kyllä mä hereillä olisin ja voisin sen tehdä mutta bussi kulkee ruuhkassa ihan miten sattuu ja myöhästymisiä tulisi paljon – ellei sitten lähde varmuuden vuoksi kotoa sanotaan nyt klo 7.15.

    vilijonkka; juuri puhuin eilen miehen kanssa tästä. (niin joo siis, ehdittiin PUHUMAAN! Pantiin lapset sohvalle filmin eteen ja ovet kiinni…)
    ELi siis siitä että rankkaahan tämä on myös minulle, noin henkisesti lähinnä. Elän toisaalta hyvin ”helppoa elämää” eikä minulta puutu mitään, mutta epätietoisuus tulevasta ja se ettei oikein voi suunnitella mitään on kyllä ikuinen kaveri.

  10. Liivia sanoo:

    Olen huomannut saman; toiset uupuu ylikuormitetun työvuoren alla ja toisilla ei mitään. Ilmiö näkyy lähipiirissäni.

    Ihana tuo mekko henkarilla, ja asusteet.

    Mä melkein juhlin täällä sitä, ettei kukaan kuollut katolta tulleen lumen alle. Tosin kyllä sitä siellä vielä riittää alastultavaksi. Kauheat vaarat pesii myös korkeiden mäntyjen yläoksilla, n. 300 kilon lumimällejä vaikka kuinka. Lapsi ei uskalla mennä enää ulos ollenkaan, kun joka puolella on mäntyjä ja vaaroja. Toivon vaan, että sulaminen tapahtuisi nyt tosi tosi äkkiä.

  11. tintti sanoo:

    En ole koskaan tykännyt sateenvarjoista, niistä on melkein pelkkää haittaa. Se on sitten eri asia, jos sattuu mukana olemaan herrasmies, joka sitä sateenvarjoa kantaa pään päällä ja samalla pitää huolen, ettei sohaise jonkun vastaantulijan silmämunaa ohikulkiessa terävään kärkipiikkiin. Tapa, joka ainakin Helsingissä tuntuu olevan melkein tarkoitus, tai ehkä vain pääni sattuu olemaan sopivalla korkeudella. Yleensä lipaisen vesipisaran kielellä ylähuulelta ja jatkan määrätietoisesti matkaa (Hollannissa asuin minäkin); metsäreissutakissa on huppu, jonka voi vetäistä suojaksi, ettei vesi valu niskaan.

    Se ei aina tunnu riittävän, että tekee työnsä hyvin ja vielä paremmin ja vielä päälle ilmaiseksi ekstraa. Ei toisen palveluksessa eikä näin ”satelliittinakaan”. Mitään muuta ei tietenkään näkkärinsä eteen voi tehdä kuin parhaansa. Kotijoukotkaan.

  12. tintti sanoo:

    Liivialle vielä, että joo ihan helvetisti kyllä mietityttää tuolla metsissä kulkea. Lumipommit tulee aika arvaamatta ja voimalla. Jos ne katkoo isoja oksia sukeltaessaan, niin miksei sitten käsiä ja muitakin ruumiinosia. Kunnon myrskytuuli voisi olla nyt paikallaan siivoamaan pahimmat irtolaiset.

  13. Susku sanoo:

    Tänään satoi vettäkin välillä, ja ekat kaksi päivää on ollut märkää sen jälkeen kun lumi tuli…eli kuiva talvi on ollut.

    Viime yönä valvottiin koska lumet tulivat hirveällä räminällä alas katolta ja useamman kerran yön aikana. 4-vuotias poikamme pelkäsi, että nyt hajoaa talo.

    Tsemppiä perheellenne!!!

  14. Tanja sanoo:

    Minun on kerrottava yksi aika mukava sateenvarojuttu viime syksyltä.

    Oli kävelemässä töihin aika iloisena. Satoi sillai sivistyneesti, ja minä kipsutin töihini kerrankin ehkä vähän tavallista kauniimmissa vaatteissa, ja sateenvarjokin oli mun hienoin, iso ja vähän erikoisemman mallinen. Kävelin asema-aukion läpi, ja koko sen ajan eräs mies katsoi minuun päin ihan suoraan ja hymyili ihan uskomattoman leveästi. Koska en tuntenut miestä, ajattelin, että perässäni tulee joku hänen ystävänsä, koska hän todellä hymyili kuin naantalin aurinko. Mutta ei, minulle hän hymyili. Kun saavuin hänen kohdalleen, hän alkoi ylistää, kuinka mahtavan ja hauskan näköinen olen! Ei hän mikään hullu ollut. Tavallista avoimempi vain, ja kohtelias. Hän tykkäsi sateenvarjostani kovasti. Sen jälkeen askeleeni oli ehkä vielä entistäkin keveämpi.

  15. Violet sanoo:

    Liivia; oi toivoin niin että joku kysyisi mitä lapussa lukee;-) Kerron kun se on minusta niin hassu: siinä lukee Merci de donner à boire de temps en temps….eli antakaa juotavaa aika ajoin, kiitos.
    Se oli lappu jonka mieheni sisko pani kukkiinsa joita naapuri kävi lomalla kastelemassa. Uutena vuotena joku vitsiniekka pani lapun minun rintapieleeni roikkumaan….ja sitten tuotiin drinkkiä kaksin käsin joka suunnasta.

    tintti; rönttätakin huppu toimii varjoa paremmin yleensä. VArsinkin, kun käsissä on jotakin ja pitäis tehdä asioista.

    Susku; kauheeta…ja meillä pelättiin että hajoaa talo tuulessa. Karmea meteli. terassilla huonekalut (kyllä,sinnehän se jäi talveksi) vaihtoivat paikkaa villisti.

    Tanja; suloinen muisto. Onneksi jotkut ilmaisevat ihailunsa!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s