Tänä aamuna

Talo tyhjeni puolitoista tuntia sitten. Siitä alkaen olen kuunnellut sitä kun ei kuulu mitään, puhunut kukille ja silmuille jotta ne aukeaisivat  ja syönyt kuivattua inkivääriä. Ranskassa on kuollut myrskyn takia viitisenkymmentä ihmistä. Aamu-uutiset kertoivat palomiehistä jotka sukeltavat veden alle jääneissä omakotitaloissa uusia uhreja etsien. Tunnen melkein syyllisyyttä siitä että minulla on niin kepeä olo muiden asioiden takia. Millaista olisi menettää kaikki mitä omistaa – ehkä joku läheinen ihminenkin – vain jonkun Xynthia -nimisen myrskyn takia?

Minun on pakko oppia olemaan ajattelematta kaikkea mitä voi, mitä saattaa tapahtua.

Advertisements

15 comments on “Tänä aamuna

  1. vilijonkka sanoo:

    Täällä talo taas alkaa jälleen täyttyä… Vaan aika hurjia uutisia maailmalta. Minulla on oikeastaan aina ollut hankaluuksia osata suhtautua koko muuta maailmaa järkyttäviin uutisiin. En oikein tiedä mitä voisin/haluaisin/osaisin/viitsisin tehdä näiden muiden kärsivien ihmisten hyväksi. Olen niin epäluuloinen ja ehkä pessimistikin tällaisen suhteen. Jos joku jo menetti kaiken korvaamattoman, mitä minun pienet yritykseni jossain kaukana auttavat? Toki asian voi kääntää toisinkin päin ja varmasti itse ilahtuisin pienestäkin avusta, mutta silti… Että esimerkiksi mitä voisin kärsivien ranskalaisten hyväksi juuri nyt täällä Kiinassa tehdä kuin kauhistella? En usko oikein mitään.

  2. Liivia sanoo:

    Aamulehdessä oli myös sivun kokoinen juttu myrskystä. Kauheaa ja sitten vielä ne Chilen kauheudet. Ja minä vaan olen manannut paria katkennutta syreenipuskaa. Ihan hävettää.

    Muistan myös hyvin sen parin vuoden takaisen myrskyn Budapestissä, oli samoja lukemia. Oli todella vaarallista. Päähän kun ei pudonnut pelkästään kukkaruukut vaan kokonaiset parvekkeet, ruumiita makasi oikeasti kaduilla. Niin romuna on talot siellä.

    Helmikuussa ei parane näköjään lähteä minnekään, tylsä kotikin saa ihan uuden ulottuvuuden tältä kantilta.

    Kaksi ekaa kuvaa mätsää hyvin yhteen!

  3. Violet sanoo:

    vilijonkka; kas sinähän sen sanot: juuri tuo etten voi auttaa vaikka noita joilta nyt meni talot ja tavarat eikä myöskään se että sitä mietin tai pelkään omalle kohdalle tapahtuvaksi muuta yhtään mitään.
    Mies aina sanoo: miksi sinä murehdit/jännität/pelkäät jne.?
    Minä en voi valita, niin se vaan on. En voi päättää olla tuntematta jotakin.
    Tiedän että on ihmisiä jotka eivät seuraa mitään uutisia kun niistä tulee kuulemma niin ikävä olo…En mä kyllä sellainenkaan haluaisi saati voisi olla. Kyllä haluan tietää.

    Liivia; No se juuri; oma koti ja paikka missä asuu tuntuu aina tuollaisiin kauheuksiin verrattuna ihan paratiisilta. Pojat kysyvät usein: voiko täällä tapahtua?
    Moniin juttuihin voi onneksi vastata melkoisella varmuudella että ei voi, mutta sitten on paljon niitä joita voi. En osaa valehdella ettei se ole mahdollista.

  4. Liivia sanoo:

    Realistisista vaaroista ei minusta pidäkään lapselle valehdella, varsinkaan kouluikäiselle. Maailma kun ei ole pelkästään ihana paikka, se pitää lapsenkin jossain vaiheessa tietää. Karu totuus.

  5. pikkujutut sanoo:

    Minä en myöskään tiedä mitä tehdä, sen lisäksi että tässä jo jotain tehdään asumalla täällä missä ollaan. Kai tässäkin jollain tavalla autetaan.

    Haitista lähtien nämä luonnonmullistukset ovat päässeet iholle (osittain siksi että ystäviä ja tuttuja on ympäri maailmaa noilla alueilla) ja nyt vielä täällä pullistellaan lihaksia, verrytellään kielenkantoja, odotetaan pahinta tapahtuvaksi. Millekään ei oikein mitään voi tehdä. Täytyisi vain pysyä viileän analyyttisenä ja toimintakykyisenä.

    En pelkää, en mieti mutta siitä huolimatta joku musta on tuolla takana. Olen varmaan aivan loppu kun kesäloma koettaa.

    Minua harmittaa että meidän lapset ovat saaneet äärirealistisen kuvan maailmasta mutta se on tietysti oma valintamme. Toisaalta ovat fiksuja ja normaaleja lapsia, joten ei kai totuus ole heitä kuitenkaan muovannut liikoja.

  6. Ppi sanoo:

    Vilijonkka tämän kiteytti.
    Maailman isot katastofit ovat tietysti kamalia, ei kai niistä voi kukaan muuta mieltä olla.

    Mutta kun omassa lähipiirissä tapahtuu jotakin kamalaa, ne ajatukset ja tunteet ovat juurikin siinä. Tuossa rakkaassa, tuossa tärkeässä. Niin se vain on. Olkoon kuinka itsekästä tahansa.

  7. himalainen sanoo:

    Tuo mitä kirjoitit viimeiseksi on jotenkin niin kaikkein vaikeinta elämässä. Kaikkea voi tapahtua ja tapahtuu, eikä niiden syitä ymmärrä mitenkään, ei vaikka kuinka yrittäisi selittää itselle tai lapsille, miksi tapahtuu pahaa, miksi ihminen kuolee noin vain, miksi on sairauksia, joihin kuolee, miksi on järistyksiä ja mullistuksia. Ja se voi olla hetken päästä tässä, naps, noin vain. Luin juuri viikonlopun sanomalehtiä, kaikki uutiset uutisina jo vanhentuneet, mutta niiden ihmisten elämät, joita uutiset koskivat, edelleenkin rikki. Yhdestä perheestä oli yllättäin kuollut nuori isä, edellisenä päivänä isä ja äiti olivat lapsilleen juuri vakuutelleet, etteivät vanhemmat vielä pitkään aikaan kuole. Seuraavana päivänä isä oli pois.
    Kaikki tällainen tuntuu ihan toivottomalta välillä, miksi me sitten olemme täällä, jos meitä paiskotaan miten vain.
    Ja silti tuo mitä sanoit, on ehkä ainoa keino selviytyä, ainakin minulla, kun olen tällainen raskas huolehtija, jota en haluaisi olla. Yritän opetella elämää. Isäni sanoo aina asioita eteenpäin suunnitellessaan, että katsotaan, jos täällä vielä silloin eletään, mutta samaan lauseeseen hän lisää kuitenkin vielä ajatuksen, että eletään täällä kuitenkin kuin elettäisi vielä tuhat vuotta. Aloitetaan joka päivä uusia suunnitelmia, aloitetaan uusia asioita, rakennetaan uutta ja uskotaan tuleviin.

  8. Välillä tunnen myös piston kun maailman huolet ja kauhut pystyy ottamaan niin iisisti. Paljon on sitäkin, mitä ei sit mediassa näykään. Sitten toisaalla huolehdin omistani aivan liikaa. Tänä vuonna olen oppinut vähän tuotakin tasapainottamaan. Turha on huolehtia sellaista liiemmälti mihin ei pysty vaikuttamaan. Empatia on tietty asia erikseen.

    Tuo ruttuinen pellava on kaunis! Jos olisin nyt pöytäliinaa ostamassa niin ostaisin ison pellavaisen enkä silittäisi sitä pesun jälkeen. Ois komia!

    Ja heti kun paranen tästa nuhakuumeesta niin lähden oksanhakuun. Jotain silmuja ois kiva kattella ja niille kuiskutella kun ei täällä niitä kaupoista näytä saavan. Kirsikkapuun oksia lähinnä metsästin…

  9. Violet sanoo:

    pikkujutut; minä olen ajatellut asiaa toisinaan blogiasi lukiessasi ja kyllä se niin on ettei minusta olisi sinne asumaan.

    Ppi: Niin se on, eikä se ole itsekästä.

    himalainen; tuli tästä jotenkin mieleen vaikkapa se että toisen pojan ensimmäinen leirikoulu alkaa ensi viikolla. Aina on luokassa niitä jotka eivät päästä lastaan matkaan ainoana syynä se, että pelkäävät lapsia kuljettavan bussin kolaroivan.
    Minä en osaa osaa ajatella tässä tapauksessa noin. Ajattelen; totuus on ettei lapsia kuskaavat bussit aja kolareita yhtään sen useammin kuin muutkaan, sellainen kuva vain syntyy ehkä koska ne päätyvät aina takuuvarmasti uutisiin – ja koska itsellä on lapsia ja noihin uutisiin kiinnittää ehkä siksi enemmän huomiota…
    Eli ajattelen niin että haluan antaa lapselleni mahdollisuuden lähteä, yritän olla pelkäämättä, uskon että kaikki menee hyvin. SUurempi todennäköisyys on että isänsä ajaa joku aamu kolarin lapset kyydissään.

    Neiti Nimetön; niin ja vaikka kirjoituksestani saattaa saada sen kuvan että yöt täällä valvon ja mietin tulvan uhreja, noin karrikoiden, niin ei se niinkään ole.
    Minä otan nämä jutut toisinaan hiukan raskaasti muttei se elämäniloani tai toivoa tai mitään vie.
    Että keskimäärin aika realisti olen ja optimisti myös.

    Pöytäliina, niin…mietin että miksi se onkin noin ryppyinen. Istuuko meidän ruokapöydällä joku?

  10. sanni sanoo:

    Minä en pysty olemaan murehtimatta. Tuntuu, että välillä neuroottisuuteen asti. Olen miettinyt paljon kolaria, joa sattui lähellä työpaikkaani keskellä idyllistä maaseutua. Neljän lapsen äiti kääntyi epähuomiossa hälyytysajossa olleen ambulanssin eteen. Ambulanssi kuljetti vauvaa. Henkilöautoa kuljettanut äiti kuoli heti!
    Lapsuuden kylältäni kuoli lukiolaispoika pudottuaan Ruotsin laivalta. Hänen ruumiinsa löytyi aamullä jäältä! Miten lohduntonta ja kamalaa.

    Lapseni on viisi-vuotias ja päätin juuri, ettei hän risteile. Ei ainakaan ilman minua niin kauan kuin minä elän.

    Siihen vielä maanjäristykset ja tulvat.

    Miksi sitä pitää murehtia muiden murheet silloin kun omia ei ole. Ja silloinkin.

  11. Leena Lumi sanoo:

    Rouvasta kuorituu kovaa vauhtia kuvaaja: Tuo ylimmäinen on kiinnostava ja kukat, ihan nuppuisina vielä…

    Miten se yksi lause menikään: ”Herra anna minulle voimaa ja vahvuutta olla murehtimatta sellaista, jolle en mitään voi…”

    Minä murehdin niin liikaa kaikkien maailman lasten, naisten ja eläinten kohtaloita, ettei murehtimissäkissäni ole enää yhtään tilaa.

  12. Kirjailijatar sanoo:

    Ihan totta, samoja asioita olemme miettineet. Meilläkin Chilen katastrofi kosketti ihan eri tavalla, kun oma tytär on katastrofialueella. Nyt tajuaa ihan konkreettisesti, että uhri on aina jonkun vaimo, tytär, mies, veli tai lapsi.

    Yleensä se on juuri niin, että mitä kauempana katastrofi tapahtuu, sitä vähemmän se tuntuu koskettavan. Tulva Ruotsissa on paljon pahempi kuin tulva Malesiassa. Läheiset asiat koskettavat, kaukaiset eivät niinkään…mutta eipä tätä elämää voisi täydesti elää, jollei uskaltaisi mennä ja tehdä.

  13. Merja sanoo:

    Maanjäristykset ja muut joukkotuhot on kyllä hirvittäviä. Mutta eniten mua nyt järkyttää täällä lähistöllä kadonnut 17-vuotias tyttö, jonkun ainoa lapsi. Ja seksirikollinen asialla, kahta kauheampi.

  14. Violet sanoo:

    Sanni; tuo viimeinen lauseesi…sa muuta. Miksi.

    Leena Lumi; ai niinkö meinaat;-)Kiitos.
    Joo, kukat jotka itselleni ostin perjantaina eivät meinanneet millään auta. Tänä aamuna taisin pelastaa ne. Leikkasin uudelleen varsista palat poikki ja panin uutta vettä. En valehtele; minä KUULIN miten yksi nuppu aukesi.

    Kirjailijatar; niin, en minä kyllä jätä tekemättä tai menemättä tai evää lapsiltakaan sen takia että saattaa tapahtua jotakin…vrt. se luokkaretkelle lähteminen josta yhteen kommenttiin kirjoitin.
    Mutta JOITAKIN poikkeuksia toki on tässäkin asiassa. Eikä nuo lapset todellakaan saa kulkea yksin missään vielä!

    Merja: nuo ovat niin erilaisia asioita. Ihmisen toiselle tekemä paha tuntuu minusta pahimmalta sittenkin.Aivan karmea tuo juttu mistä kirjoitat.

  15. Susku sanoo:

    Minulla on paha tapa miettiä mitä kaikkea voisi tapahtua/sattua. Ja jos vaan erehdyn sellaisia miettimään illalla juuri ennen nukkumaanmenoa, ajatukset ovat takuuvarmasti negatiivissävytteisiä ja saan aiheutettua itselleni melkoisen pahan olon…

    Silti nämä sattumiset/tapahtumiset ja niiden aiheuttamat huolet koskevat lähinnä lähimmäisiäni, rakkaitani.

    Tottakai olen todella pahoillani ja huolestunut maailman myrskyistä ja tapahtumista. Ehkä se omalta osaltaan lietsoo sitten noihin hölmöihin mitä jos -ajatuksiin myös tässä lähempänä…

    Niinkuin tässä maailmassa ei turhaa murhetta ja huolta muuten olisi tarpeeksi, niin itselleen sitä pitää vielä järjestää turhan vilkkaalla iltamielikuvituksella…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s