Olipa kerran hiljainen talo…

…mutta ei ole enää. Pikkuveli palasi eilen.  On kuin meillä olisi laite joka tuottaisi höpinää jatkuvalla syötöllä. Pieni vehje joka kysyy, kertoo, ilmaisee ilman taukoa. Vilpittömän iloisena, aidon uteliaana ja silmittömän suunniltaan, toisinaan. Poukkoillen asiasta, tunnelmasta toiseen sellaisella vauhdilla joka tuppaa huimaamaan aikuisia, ja joka ärsyttää isoveljeä.

Ärsyttää isoveljeä – siinä tämän jutun ydin.

Nuo kaksi käyvät toistensa hermoille, se on selvä. Iloitsen jokaisesta yhteisestä naurusta ja toivon että tekisivät vaikka kepposia jos tekisivät ne yhdessä. Jotakin kunnon konnankoukkuja yhdessätuumin, meitä aikuisia vastaan. Mutta ei. Eri naruista vedellään ja koko ajan nälvitään toista, ärsytetään ja pilkataan. Kenenkään muiden lasten kanssa nuo eivät yllä tuohon. Yksistään ovat kuin niitä herran enkeleitä joista toisinaan puhutaan. Harkitsen niille perheterapiaa tai jotain.

Mainokset

16 comments on “Olipa kerran hiljainen talo…

  1. Liivia sanoo:

    Tulipa mieleeni minä ja vanhin pikkusiskoistani. Me emme tulleet koskaan lapsena toimeen ja aikuisenakin ollaan aina varpaisillaan, ettei vain kalahtaisi. Me ollaan kuin rotwailer ja kissanpentu. Meillä on silti ollut hetkemme.
    Mitään tällaista ei ole ikinä ollut kahden nuorimman siskoni kanssa.

  2. Miia sanoo:

    Meillä on Liivia ihan samaa, ja hassua kyllä, varsinkin nyt aikuisena. Puheenaiheet on syytä valita tarkkaan ja sanojaan aseteltava ja mietittävä moneen kertaan ennenkuin päästää ajatuksensa ilmoille. Sanojensa alituinen vahtiminen on aika uuvuttavaa mutta hiljalleen alkaa tottua pelisääntöihin, näillä mennään. Meilläkin on hetkemme mutta olen kyllä ihan valtavan väsynyt aina hänet tavattuani.

  3. tintti sanoo:

    Kolme vuotta nuoremman siskoni kanssa emme tule toimeen ollenkaan. Tai tulemme, mutta hän pitää minuun todella pitkää henkistä välimatkaa eikä meillä ole koskaan mitään puhuttavaa toisillemme. Hän on kuin ruutitynnyri joka saattaa räjähtää pienimmästäkin vilkaisusta, väärästä äänenpainosta tai siitä, että otan kaapista väärän kahvipukin. Ulkopuoliset sanovat hänen olevan mukava ja helppo ystävä. En tiedä onko se juuri tuo ikäero, kolme vuotta. Moni on sanonut samaa. Kolmetoistavuotta nuorempiin sisaruksiini olen yhteydessä lähes päivittäin ja heidän kanssaan tunnen olevani samaa perhettä, tuon edellä mainitun pikkusiskon kanssa en. Mutta toisaalta tahoillamme elämme varmaan ihan onnellista elämää ilman toisiammekin.

  4. aurinkojakuu sanoo:

    Olen kovasti miettinyt näitä sisaruus- suhteita, kun minulla ei ole yhtään täysveristä sisarusta ja puolikkaita tapasin nuorena kerran vuodessa vain.
    Nyt meillä on kolme lasta ja niin kovasti niin kovasti toivon, että heille syntyy elinikäinen vahva side.
    Asetelma meillä ikien ja sukupuolien suhteen on hieman haastava…ehkä.
    Juuri lounaalla isosisko heitti lasillisen vettä pikkuveljensä päälle, ”koska se ärsytti” ja nyt ne katsoo piirrettyjä saman peiton alla.
    Pienin poikanen kelpaa leikkeihin mukaan vaan silloin kun isommille sopii, mutta hellyyden kohde hän kyllä on.
    Mieheltäni olen oppinut, että isommat voivat selvittää riitansa jo itse, parempi niin.Vähän niinkuin koirat.Niiden täytyy saada selvittää hierarkiansa ilman, että isännät menevät väliin.
    Teilläkin Violet taidetaan olla siinä vaiheessa, että pienempi alkaa jo päihittää isompaa joissain asioissa, eikä ole niin selvästi enää pieni ja alemmalla tasolla.Kah siinähän isommalle ihmettelemistä…

  5. nuttula sanoo:

    Mikään ei osaa ärsyttää niin kuin oma veli. Etenkin silloin, kun se syö purkkaa, kahisuttaa housujaan kävellessään (!) tai hengittää liian äänekkäästi. Äänet on siis se avainsana. Meillä niillä (pojilla) on kyllä sitten hetkensäkin, jotka ovat ihania niin kauan kuin kestävät.

  6. Katja sanoo:

    Ihan sama täällä. Veljekset 8v. ja 11,5 v. Isompi heistä ärsyyntyy ihan kaikesta, mitä pikkuveli tekee. On rumat varpaat ja naama, ei kestä istua vieressä kun toinen kuulemma kylvyn jäljiltäkin haisee eikä takana, ettei näe häntä, kaiken sanoo ja tekee väärin eikä osaa mitään. Ihan jatkuvaa kinaa ja tappelua ja meuhketta. Isompi kiihtyy muutenkin herkästi, pienempi lähinnä naureskelee maailman menolle tai kohauttaa hartioitaan. Yhteistä on se, että kumpikin osaa ärsyttää ja molemmat ovat erillisinä ihania ja siskon (pian 6v.) kanssa molemmat tulevat toimeen.

    Miehelläni on isoveli ja heillä ollut ihan samat kuviot ja samanlaiset luonteenlaadut kuin meidän pojilla. Minä yhden isoveljen omistava pikkusisko en aina pysy kärryillä, ajattelen että pakko olla biologiaa kaikki, mieshormonia ja reviirikiistaa ja urostelua. Ei kannattaisi ottaa vakavasti, mutta minkäs teet. Talo on sortua välillä tuoksinassa. Haastavaa on, haluaisin olla rauhallinen, molempien kasvua tukeva ja järkevä äiti, jolla on aina jokin konsti takataskussa.

    Hieno ikkuna ja valo. Tuo nojatuoli ikkunan vieressä olisi minun lempipaikkani.

  7. Liivia sanoo:

    Lisäys; ikäeroa just se kolme vuotta!

  8. Linnea sanoo:

    Meillä kaksi ärsyttää toisensa vielä jonakin päivänä tajuttomaksi. Toivon, että vain suullisesti… Kaksi ei ärsyynny mistään. Joskus olen harrastanut näillä oikein ihmiskokeita. Tulos: eivät ärsyyntyneet, menivät mykäksi.
    Minulla on kaksi isompaa veljeä. En ole koskaan ärsyyntynyt ja tapellut heidän kanssaan, koska ikäero on niin suuri. Keskenään hekin olivat nuorempina vähän väliä tappelemassa… Kerran toinen löi toista päähän ja oma käsi murtui… :-)

  9. Martta sanoo:

    Mielenkiintoinen aihe tämä, sisaruussuhteet.

    Ihanat kuvat, kaksi ylintä ihan mahtavia. Mitä sulla on lasissa?

  10. Violet sanoo:

    Liivia; mielenkiintoista…kumpi sinä olet? Kissanpentu?

    Miia; minun on niin vaikea käsittää tai kuvitella tuota kun olen ainut lapsi…

    tintti; mielenkiintoista, mielenkiintoista…
    Ja onhan se tietty ihan ymmärrettävää ettei verisuhde mitään AITOA kiinnostusta voikaan taata toisen ajatusmaailmaan jne. JOs on erilainen niin sitten on. Silti aina jotenkin (ainoana lapsena?) ”romantisoin” sitä että jos olis sisko ja veli…olisi joku sellainen läheinen.

    aurinkojakuu; isompi on meillä alusta asti ollut alakynnessä pienemmän suhteen. Isompi on aika heikko, semmonen laiha ”runoilijatyyppi” joka ei osaa esim. lyödä. Hän ottaa lyönnit ja itkee. Verbaalisesti hän on taas aina voittaja.

    nuttula; niin se on ihania kyllä ne hetket joita joskus näkee…veljekset nauramassa vaikka samalle asialle.

    Katja: tuo kuvaus on AIVAn nappiin sitä mitä meillä on.
    Nojatuoli on MINUN paikkani. Lempipaikka. VAin minun.
    Kodin paras valo siinä.

    Linnea; mä alan aina joskus itkeä aivan voimattomana siitä miten ärsyttävää on kuunnella sitä jatkuvaa nälvimistä ja haukkumista jne.
    Sanon että ettekö puupäät tajua että teillä ITSELLÄNNEKIN voisi olla kivampi ilman tuota….

    Martta; kiitos Martta kuvakehuista!
    Lasissani on verigreippimehua.

  11. Miia sanoo:

    Meilläkin on se 3 vuotta ikäeroa! Voisikohan tuossa olla tosiaan perää, mielenkiintoista!

    Meillä on yksi lapsi ja tähän jää. Ulkopuolisten on ollut vaikea hyväksyä miksi emme hanki enempää. Tuntuu hassulta, koska eihän sen pitäisi muille kuulua mutta ihan suoranaista painostusta on tullut yllättäviltäkin tahoilta.

    Ymmärrän kyllä tuon ”romantisoinnin”, Uskoisin, että ihan luonnollista. Varmaan itsekkin ajattelisin noin jos olisin ollut ainoa lapsi. Mutta, kun oma suhde sisareen on mikä on, ajattelen tätä sisarusasiaa tästä kulmasta.

    Jää nähtäväksi kantaako oma lapseni ”kaunaa” myöhemmin siitä, ettei saanut sisaruksia. Ja perustaako hän kenties ison perheen.

    Olen kyllä nähnyt mitä sisarusten välinen suhde voi parhaimmillaan olla, ainakin sitten aikuisena. Kyllähän sitä lapsuuteen kaikenlainen kahnaus kuuluu. Mutta ei se kyllä elämää miten auvoiseksi tee, että on sisaruksia. Se on niin monesta asiasta kiinni.

  12. Jonna sanoo:

    Eihän se sisaruussuhde takaa hyviä välejä. Kaikista ei vaan pidä oli se sisar tai ei.
    Minulla ei ole yhtään ns. oikeaa sisarta, mutta puolikkaita on seitsemän :) Noista seitsemästä kahteen minulla on tosi hyvät, rakkaat ja lämpimät välit, kolmeen muuhun ihan hyvät, yhtä en oikein käsitä ja nuorimman tunnen tosi huonosti, kun olin jo niin iso hänen syntyessään.

    Meillä vanhimmalla ja keskimmäisellä on kolme vuotta ja viisi kuukautta ikäeroa. Välillä leikkivät todella hyvin yhteen, mutta sanasotaa kyllä syntyy toisinaan tosi herkästi. Olen myös huomannut, että jotkut ihan käsittämättömät jutut saa toisen raivon valtaan. Yritä siinä sitten olla erotuomarina.

  13. Katariina sanoo:

    Tuttu tunne. Meillä vanhimman tytön(7v) ja poikamme(4v, kohta 5v) välillä on päivälleen 2 1/2 vuotta ja he ovat useimmiten kuin kissa ja koira… välillä leikkikin tosin sujuu hyvin mutta päättyy kuitenkin valitettavan usein riitaan. Yhdessä ollessaan osaavat ärsyttää toisiaan ja vanhempiakin sellaisella höpötyksellä ja riehumisella, yksin ollessaan ovat paljon rauhallisempia ja osaavat keskittyä olennaiseen.
    Joskus haaveilen rauhallisista perhepäivistä ilman huutoa;)

  14. kata sanoo:

    Pojistasi totean vain että terveitä lapsia!
    Ja olohuoneestasi että aivan ihana peili! Mulla on huusholli täynnä peilejä ja haalin niitä koko ajan kirpputoreilta lisää. Valo ja tila moninkertaistuu.

  15. Violet sanoo:

    miia: niin, minä olen siis ainut lapsi ja mieheni on perheestä missä on 5. Minä en ole mitään kaunaa sen kummemmin kantanut siitä ettei sisaruksia ole, vaikka toisinaan (mutta vain toisinaan) ajattelen että varsinkin aikuisena se voisi olla mukava juttu.
    En ole ajatellut myöskään että no mulla pitää sitten olla monta lasta kun itse olin ainut. Meillä oikeastaan tämä lasten määrä on jotenkin sillain vaan itsekseen mennyt näin kuin se on. Emme ole mitenkään puhuneet ja päättäneet mitään.
    Kolme kertaa olen ollut raskaana, yksi keskenmeno oli näiden kahden lapsen välissä. Sen jälkeen ehkä tuli joku ihme ”uhma” että ”pitää onnistua” saamaan se toinen.

    Jonna; se muakin rasittaa etttä tullaan uikuttamaan tuomariksi tai kantelemaan että toi sitä ja tää tota…muuten en varmaan niin korvaani lotkauttaisikaan noiden riidoille.

    Katariina; minäkin haaveilen. Aika usein;-)

    Kata; terveitähän ne, ihan totta! MIehen on jotenkin helpompi suhtautua tuohon nuhjasteluun kun itse on tottunut 4 sisaruksensa kanssa.
    Peili on minustakin kiva. Se heittää tuosta valon seuraavaan huoneeseen jossa on samanmuotoinen mutta vielä paljon leveämpi peili. Se oikeasti valaisee sen huoneen joka on muuten talon pimein paikka.

  16. ingrid sanoo:

    Heips! Ekaa kerran kommentoin, mutta usein käyn lukemassa. Kiitos.

    Tämä aihepiiri kosketti sujuvasti. Meillä kahden vuoden ikäerolla aika paljon käytetään aikaa fyysisten tappelujen selvittelyyn. Pienempi ärsyttää ja isompi kumauttaa. Tosin molemmilta löytyy fyysistä voimaa jo niin että vahinkoa syntyy. Joten kotiin ei voi jättää kahdestaan, eikä edes pihalle ulkoilemaan. Mutta olen koettanut vanhaa koirankasvatusmenetelmää noudattaa, eli kehun aina kun jotain menee yhdessä hienosti. Eli aina joskus pojat keskittyvät leikkimään yhdessä ja sitä aina kehun. Ja iloitsen ääneen, jos jompikumpi auttaa toista jossain asiassa, tai kehuu tai miten tahansa hyvänsä suhtautuu toiseen hyväksyvästi. Joo, ja kyseessä on pojat :)

    Aurinkoista kevättä sinne!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s