Siinä iässä

Minä hätkähdän joka kerta kun kuulen jonkun ikäiseni sanovan ettei voi enää tässä iässä tehdä sitä tai tätä. Tai ei voi koska on äiti. Tarkoitan nyt näitä soveliaisuusasioita, en vaikkapa iän myötä tulevia fyysisiä rajoitteita, joita en kiellä. Toisinaan jo kolmekymppisen kuulee dramaattisesti huokaavan ettei nyt sentään enää…. ja silloin vasta hätkähdänkin.

Ensimmäinen ajatus: mistä nämä rajoitteet tulevat? Kuka määrittelee mikä missäkin iässä on sopivaa ja etenkin mikä ei ole?

Toinen ajatus: onko minulta ehkä jäänyt huomaamatta tai ymmärtämättä jotakin, koska vain äärimmäisen harvoin minusta tuntuu ettei ikäni tai äitiyteni vuoksi olisi soveliasta tehdä jotakin? Tai toisaalta: olenko jättänyt huomiotta asioita joita nyt vaan pitäisi tajuta tässä iässä tehdä? Ehkä olen aivan tautisen naurettava joissakin asioissa ja ihmiset katsovat säälivästi mutten vain huomaa…

Puhuin miehen kanssa iästä juuri hiljan. Sanoin kuten on että minusta tuntuu ihan maailman suurimmalta vitsiltä että täytän kohta 43. Ei ole kyse siitä että kieltäisin asian tai haraisin sitä vastaan. En vaan voi käsittää sitä. On kuin puhuttaisiin jostakin toisesta ihmisestä. Se on kyllä totta etten haluaisi ikääntyä, vanheta. En millään malttaisi lähteä näin hyvistä juhlista pois. Toivon että jotakin tapahtuu ja että olisin jo täysin bileisiin tympääntynyt sitten kun taksi joskus tulee.

Kuulisin mielelläni mielipiteitänne aiheesta. Onko suustanne jo lipsahtanut ”tässä iässä” -asioita ja mihin ne liittyivät?

(Kuvan pieni tyttö on äitini. Valkohattuinen nainen on hänen äitinsä. Toisinaan mietin miten tuohon aikaan näistä asioista ajateltiin. Ehkä oli täysin itsestään selvää ettei tietyn ikäinen yksinkertaisesti enää tehnyt sitä tai tätä – tai sitten sai kylähullu -leiman.)

Mainokset

53 comments on “Siinä iässä

  1. vilijonkka sanoo:

    Minä täytän pian 40 ja tunnen olevani juuri tämän ikäinen. Eniten kuitenkin fyysisesti, sillä pakko myöntää kolmen raskauden ja kuluneiden valvottujen öiden näkyvän kropassani, kasvoissani ja eritoten harmaissa hiuksissani! MUTTA en ainakaan usko tai muista jättäneeni tekemättä yhtään mitään ikäni vuoksi! Ehei, ei niin saa tehdä! Minusta elämäniloisen ja riehakkaan maine on suorastaan tavoittelemisen arvoinen asia, että siihen voisi pyrkiä. Ja nyt muistinkin muutaman kerran kuinka kaksi vanhempaa lastani ovat komentaneet minua ”rauhoittumaan”, että eihän tuo äiti sovi, että sinä noin… Kauhean konservatiivisiä tyyppejä!

  2. Marja sanoo:

    Muistan, miten työkaverini kauhisteli, kun lähdin 31-vuotiaana reppureissaamaan ympäri Tiibetiä. Hänen mukaansa tuollainen reissu olisi kuulunut tehdä 18-vuotiaana, ja olin jo auttamatta liian vanha. Työkaverini kommentti ei enää vaivannut, kun retkeilymajaan saapui upea kuusikymppinen ranskalaisnainen rinkka selässään :-).

    On harmillista, jos elämässä jää jotain kokematta vain kirjoittamattomien, kuviteltujen ”sovinnaisuussääntöjen” takia. Itse yritän olla sortumatta tähän. Tosin joskus vaatekaupassa mieleen juolahtaa, että onkohan 39-vuotiaan enää sopivaa etsiä vaatteita nuorisopuolelta.

  3. Allu sanoo:

    Meillä töissä nuori oppisopimustyttö (19v) kertoi minulle, miten hänen äitinsä ompelee hänelle vaatteita, mutta niin vanhanaikaisia, että sellaisia hän voi ehkä pitää, kun on 30v. Kaikki on suhteellista. Nykyajan viisikymppiset on mielestäni mieleltään ja muutenkin yhtä sukupolvea sota-ajan viisikymppisiä nuorempia. Minun äitini oli 41v, kun synnyin ja pysyi lapsen ”ansiosta” jotenkin paremmin ajan tasalla kuin moni muu nuorempi ihminen.

  4. serenissima sanoo:

    kun täytin 40, juuri sinä päivänä yhtäkkiä ajattelin, että nyt olen keski-ikäinen, vähän kauhulla. Siihen asti olin mieltänyt itseni nuoreksi, jonka ikä, ainakin henkinen, alkoi mahdollisesti kakkosella. Ja sitten yhtäkkiä päätin, että nyt olen ”rouva” ja voisin alkaa pukeutua vähän enemmän niin kuin rouvat. No, en kyllä hommannut mitään jakkupukuja, mutta joku ihan pieni ero vaateostoksissani on tapahtunut. Etsin jotain naisellisempaa, jos nyt niin voi sanoa (käytän yleensä farkkuja ja muuta aika rentoa) ja vähemmän tyttömäistä. Se ”kriisi” onneksi meni pian ohi, mutta enää en kuvittele itseäni opiskelijoiden kanssa samaan joukkoon. Lapsi täytti juuri 10, silläkin varmaan on vaikutusta asiaan. Nyt olen oikeastaan ikääni ihan tyytyväinen, mutta omien vanhempien ikääntyminen, joka vasta nyt 70 kieppeillä alkaa kunnolla näkyä, toisinaan ajatuttaa. Että minkälaisia vaivoja ja rajoituksia saattaa alkaa tulla itsellekin. Ja mitä tapahtuu, kun tulee vaihdevuodet. Vaan eipä niitä kannata etukäteen murehtia. Jotkut krempat, joita on tullut, ovatkin menneet ohitse, vaikka kuvittelin, että niiden kanssa pitää elellä loppuun asti.

  5. Kirjailijatar sanoo:

    Minäkään en muista, että olisin toistaiseksi kieltäytynyt tekemästä yhtään mitään, siksi ettei se olisi soveliasta tämän ikäiselle rouvalle. Minusta jopa tuntuu, että olen nuorekkaampi kuin joskus parikymppisenä. Silloin sitä ajatteli vielä, mitä muut minusta ajattelevat tai yritti vaikuttaa jotenkin ikäistään vanhemmalta esimerkiksi pukeutumalla kumman aikavasti. On minua tosin vähän huolestuttanut, kun käytän samoja vaatteita kuin 17-vuotias tytär. Pukeudunko minä kuin teini vai hän kuin nelikymppinen? No, en minä sentään kaikkia vaatteita hänen kaapistaan lainaa, minihameet olen jo hylännyt, mutta en iän takia, vaan ihan vaan siksi, ettei ne pue minua.

    Olen jutellut myös vanhojen ihmisten kanssa, jotka hekin sanovat, että naama se vain rypistyy, mutta sisällä on edelleen nuori tyttö. Niin se taitaa mennä, sitä herää yhtenä päivänä naama rusinana (jos hyvin käy) ja on ihan samanlainen kuin nyt. Ehkä hivenen viisaampi, toivon.

  6. villapeikko sanoo:

    Ei ikinä. Toi on sanapari jota mun suustani ei kuule :) Jos ihminen alkaa asettaa itselleen jotain outoja rajoitteita ikänsä takia, niin siltä taitaa olla elämänilo kateissa.

  7. Olina sanoo:

    Minä olen ajatellut joistain asioista, ettei ”niitä sitten enää voi…”, kunnes on tullut omalle kohdalle. Valitessani lukion, ajattelin, etten voi enää mennä amikseen, mutta menin kuitenkin, lähtiessäni opiskelemaan, tuumin, että tää on nyt tätä, muttei se ollutkaan… Viisitoistavuotiaana ajattelin, että kun olen 20, tiedän, mitä teen elämälläni, mutten tiennytkään. Vuosi sitten mietin, pysähtyykä elämä äitiyteen, no ei pysähtynyt. Toisaalta minulla on aina ollut tarve suunnitella elämää etukäteen hyvinkin pikkutarkasti – ja sitten vauhdilla muuttaa suunnitelmia kun siltä tuntuu.

    Opettelen siis pikkuhiljaa, että elämä ei lopu johonkin tiettyyn pisteeseen, eikä tämän päivän valinta tai ikä määrää sitä, mitä tulevaisuudessa voi tehdä (jos haluaa). Ei minusta hitaassa ja tasaisessa elämässäkään ole mitään vikaa, jos se on oma valinta, eikä johdu vain jostain muka-pakosta!

  8. Katja sanoo:

    Ei ole tuttua tuo ikähomma. Tai siis rajoitteinen elämä iän vuoksi. Kummitätini esimerkiksi lähti ekalle ulkomaanmatkalle 70-vuotiaana, yksin ja Kiinaan. Äitini lähti 65-vuotiaana viikoksi kalastajatroolarin matkaan, tarttui hihasta kiinni kalastajaa ja kysyi, pääseekö mukaan. Siellä oli sitten ainoana naisena töissä ja teki kaiken saman, mitä miehetkin.

    Kummitätini on nyt 86-v. ja ihmettelee, miten hän voi olla niin vanha, kun tuntee olevansa henkisesti parikymppinen. Minulla on ihan sama juttu. Äsken katselin 42-v. käsiäni, miten ohutta ja rypistynyttä niiden iho on. Koska se on tuollaiseksi muuttunut?

    Aikuisten maailma on välillä jäykkää ja liian totista, ihmisen mukana kulkeva sisäinen lapsi, kokeileva, kyselevä, kyseenalaistava, innostunut, aktiivinen, on unohdettu tai salvattu jonnekin. Luovuudelle sellainen on ihan myrkkyä. Siksi lasten kanssa onkin niin kiva ja helppo olla. (Mukavuudenhaluinen silti olen, olen aina ollut. En halua lähteä minnekään hankaliin paikkoihin lasten kanssa enkä yksin valloittamaan maailmaa seikkailujen toivossa. Tuo on minusta ihan luonnekysymys.)

  9. maijanmaja sanoo:

    No juu, onhan noita.. En voi enää ruveta harrastamaan lumilautailua enkä rullaluistelua, koska on ensinnäkin TÄSSÄ IÄSSÄ vaikea oppia ja sitä paitsi jos kaatuu, niin TÄMÄN IKÄISENÄ katkoo helpommin luunsa ja mites sitten lapset pärjäävät, kun äiti on kipsissä…
    Minihameita vileä käytän, mutta oon jo miettinyt, että koska pitää lopettaa.. Muistan äitini opettaneen, että pitkä tukka ei saa olla auki enää nelikymppisellä.. Viisi vuotta armonaikaa jäljellä.. Oikeasti koen, että tosi moni noista mun jutuista on äidin ohjeistusten ja sovinnaisuusmääritelmien aikaansaamaa; siis syytä! Mulla on aika voimakas äiti. Onneksi tiedostan monesti, mistä moiset ajatukset nousevat ja kyseenalaistan niitä. Mulla ne johtuu tosiaan pääasiassa äidistä ja kasvatuksesta. (Mulla on muuten kolme veljeä, joilla en huomaa samoja ”rajoitteita” ollenkaan. Niitä oli vähemmän jo lapsena, tyyliin poikien menojen perään kysyttiin paljon vähemmän…)
    Hyvä aihe, Violet, taas kerran! Itsetutkiskelua harjoitan varmasti tänään..
    ps. Onnekseni mulla on tosi epäsovinnainen mies, joka pistää mut tolkkuihin, jos en itse tajua! : )

  10. Pandice sanoo:

    Ikä on monelle hankala juttu. Seuraan lähipiirissäni olevaa lapsetonta sinkkunaista (kohta 3-kymppistä) ihmetellen yhtäältä, miten sinnikkäästi hän edelleen lukee itsensä nuorisoon kuuluvaksi, ja toisaalta, mikä kiire tässä on kellään siihen taksiin – hauska ajatus, taksilla pois näistä riemukkaista juhlista :))

    Ihana valokuva ja tyylikäs isoäitisi!

  11. Heljä sanoo:

    Sain ainokaisen prinsessani ollessani 43 ja silloin kyllä kauhisteltiin ääneenkin, että miten sitä nyt TUOSSA iässä. Yksi ystävistäni on vuotta nuorempi ja hänellä saman ikäinen lapsenlapsi ja hänelle kauhisteltiin, että miten sitä isoäidiksi jo siinä iässä.

    Mutta olen aina tehnyt kaikki vähän väärässä iässä; käytin kävelypukua kun olin 15-16 ja luultiin kolmekymppiseksi, sain vakituisen valtion viran kun olin 20 ja ravasin työkavereiden viiskymppisillä. Sitten myöhemmin tein töitä vuosia tiimeissä ja tiimiläisteni äidit olivat ikäsiäni tai nuorempia (ja ”kauhistutin” tiedolla monia). Nyt itseäni nuoremmat mummot hakevat lapsenlapsiaan koulusta kun itse saparoissani TÄSSÄ iässä haen tytärtäni.

    Täytän ensi vuonna 50 ja olen aivan into piukassa. Voisin vaikka viettää viiskymppisiä ihan samalla tavalla bilettäen (K18) kuin parikymppisenä. Mutta mikä on ihanaa tässä iässä: voin myös viettää niitä tunnelmallisesti takkatulen ääressä pubissa Guinnessia siemaillen tai kotona kynttilän valossa viiniä juoden. Tai sitten en tee mitään. On ihanaa olla juuri tämän ikäinen!

  12. Leena Lumi sanoo:

    Violet, olen käsitellyt aihetta blogissani jutussa Pidä unelmistas kii, sisko! Se on julkaistu myös lehdissä ja olen pitänyt sitä juhlapuheena ystävättärieni täyttäessä pyöreitä.

    Kun täytin 40 tunsin täyttäväni 30 ja kun täytin 50 tunsin täyttäväni 40. Sisälläni asuu Levoton Tuhkimo, joka on hyvin elämännälkäinen. Ehkä en myöskään näytä ikäiseltäni, sillä olen joutunut uusille ystäville todistamaan ikäni passilla!!!

    Parasta nuoruuseliksiiriä on olla innostunut ja kiinnostunut erilaisista asioista. Varmaan myös geeneillä on osuutta asiaan, mutta enmpi varmaan kaikella muulla. Elinikäodotteeni on 99,9 vuotta ja suvussani on 100 vuotta täyttäneitä ja myös neljä 80 täyttänyttä sisarusta, jotka taas lähtevät yhdessä reissuun korkokengät jalassa ja ympärillään hulluttelun ilmapiiri.

    Minusta ei ole niin kauhean kaivattua päästä korkeaan ikään, sillä minulla laatu aina päihittää määrän.

    Älkää hyvät naiset antako muiden määrittää ikäänne ja ’mitä ikäänne sopii’!

  13. aurinkojakuu sanoo:

    Sinussa ja äitisi äidissä on jotain samaa eleganssia!
    Olen kerran sanonut, ettei enää tässä iässä…
    Synnyttäessäni poikasta kaksi vuotta sitten (olin 35) sanoin tai siis huusin, että : olen liian vanha tällaiseen!!!
    Mutta synnyttäessä tulee sanottua kaikenlaiste…ehkä sitä ei lasketa.
    Minulla on aivan samat tuntemukset kuin sullakin tällähtkellä.
    Ja kun tuolta tyttäreltä tulee välillä semmoista kommenttia, että ajattelen, että kenestähän se oikein puhuu…
    Tyyliin: ” hih, äiti ihan hassut pikkarit sulla, ei sovi ollenkaan!” (mun megatrendikkäät retrokukkapitsihipsterit). Tai: ” äiti, kireet housut ei jotenki sovi sulle ollenkaan… ne on vähän nolot…” . Että jepjep.Kiitä onneasi, ettei sulla ole tytärtä, sieltä nimittäin tulee sellaista kritiikkiä…

  14. NiinaK sanoo:

    Pitäisikö tässä iässä (kohta 36) olla aikuinen, jos sisällä asua tönöttää se ikuinen mikälie teini-ikäinen. On lapsi ja aikuisten ongelmat, peilikuva kaikkea muuta kuin hyvin nuoren, mutta se sisin, se kun ei toisissa asioissa tunnu aikuistuvan sitten millään. Entä saako hassutella tämän ikäisenä? Saako kiivetä puuhun vain siksi että testaa uskaltaako ja sieltä näkyy pidemmälle.. Saako tämänikäisenä istua pöydällä vaan koska siinä on mukavampi kuin tuolilla. Entä minkä ikäisenä tulee se elämisen varmuus. Siinä pari mun omaa..

  15. outi sanoo:

    Hyvän ystäväni äiti lähti yli 50-vuotiaana Ranskaan au-pairiksi. Olimme itse silloin parikymppisiä, ja meidän mielestämme se oli tosi hieno juttu. Kaikki tosin eivät olleet samaa mieltä..

    Törmäähän näihin aina välillä, milloin missäkin yhteydessä. Mutta kai se tosiaan enemmän on kiinni omasta ajattelusta, antaako iän rajoittaa vai ei.
    Tosin joskus vaan tulee raja vastaan; olisin halunnut pyrkiä saksalaiseen taidekouluun elokuvaa opiskelemaan, mutta ikäraja oli 30. Hohhoi!

  16. Matroskin sanoo:

    Näin ratikassa tytön, jolla oli aniliininpunainen tukka ja ajattelin, että ”mä en voi enää kokeilla tollasta tukkaa, kun olen äiti ja pian 40 v”. Minua muuten ärsyttää se, että naiset eivät äidiksi tultuaan enää juhli omaa syntymäpäivää. Kyllä äitiäkin pitää juhlia eikä vain äitienpäivänä!

  17. Matroskin sanoo:

    Ai niin, pari vuotta sitten ajattelin luovuttaa munasoluja, mutta ikäraja oli 35. Kaipa siihen on syynsä.

  18. Lempi Sveitsistä sanoo:

    Ei mulla itselläni ole mitään ikärajoitteita. Surullista kyllä rekrytointitilanteissa olen törmännyt ajatteluun, että nimenomaan ikäni takia en käy. Eritoten, kun just niitten työelämän kannalta keskeisten vuosien aikana eli 30-40- vuotiaana olin lasteni kanssa muutaman vuoden kokonaan kotona. (En siis silloinkaan asunut Suomessa ja silloisessa kotimaassani ainut vaihtoehto oli irtisanoutua kokonaan – ei voinut jäädä millekään hoitovapaille.)

    Nyt teen pätkää ja projektia ja tykkäisin jostain vakituisemmasta, mutta olen liian vanha taitojani vastaaviin töihin ns. ”omalla alallani”. Parikin rekrtyijoaa mulle on selittänyt, että jos olisin ollut 25-30- vuotiaana kotona, niin se olisi ollut ok. Koska 35-vuotiaan voisi kuulemma niukinnaukin ottaa sellaisiin töihin, joihin nyt haluaisin ja joihin koulutukseni ja kokemukseni sopisi kuin nenä päähän. Mutta pikkasen päälle 40- vuotiaana olen siis ”liian vanha” niihin tehtäviin, vaikka kokemus sinänsä on sopivaa.

    Samanlaisia kokemuksia on monilla ystävillänikin eli ilmeisesti kyse ei ole vaan minusta vaan laajemmasta ilmiöstä. Eli työelämässä ikä ei ikävä kyllä ole vaan numero.

    Itse en pääse tuohon logiikkaan ollenkaan mukaan – kun ihan samat kyvyt, taidot, tiedot ja kehittymiskapasiteetti ja ennen kaikkea motivaatio mulla on nyt kuin viisi vuotta nuorempanakin. Silloin nää olis riittänyt, mutta maagisesti muutamassa vuodessa niistä on tullut mitätöntä kamaa, olen muuttunut ”liian vanhaksi”.

    Muuten mulle ei vielä ole tullut sellaista vastaan, ettenkö voisi ikäni takia johonkin osallistua tai kokeilla/opetella uusia juttuja tai matkustaa tms. Mitään lapsenmielistä hulluttelua en harrastanut lapsenkaan. Semmoseen oon nyt sitten itseäni puolipakottanut, että olisin kiva ja hauska äiti – enkä sellanen tavallinen tylsimys – kaikkea tämä vanhemmuus teettää, heh.

  19. Maria sanoo:

    En oo KOSKAAN ajatellut,että en vois tehdä jotakin siks että oon ”tän” ikänen (40) tai äiti.Tai oikeestaan. Pari viikko sitten perjantaina en jäänyt Sadulle riekkumaan Apin kanssa kun olimme kumonneet kuohuviinin ja ilta olisi ilmeisen railakkaasti jatkunut. Se ei johtunut suoranaisesti siitä,että olen pienen tytön äiti, vaan enemmänkin halusta tulla kotiin omieni luo.JOs olisin yhä sinkku niin takuulla olisin jäänyt. Että ehkä asian voi sanoa niin,että kun on äiti, niin priorisoi hieman erilailla asioita kuin ennen. Mutta ei mustakaan todella tunnu,että oon 40.Tai siis olen ollut mielestäni ”tällainen” jo 20 vuotta.Ehkä asiat on saaneet enemmän sävyjä,kaikki ei ole niin mustavalkoista kuin 20 vuotiaana. Mutta yhä voimme mielestäni tehdä niitä kaikkia hulluja juttuja mitä H-puistossa vuonna -76! (Paitsi en syöttäis kellekään enää pikeä…) ; )

  20. Violet sanoo:

    vilijonkka; lapset ovatkin joskus ihan kauhean vanhoillisia. Mietinkin välillä että mahtaako ne hävetä mua. No, eivät ole ainakaan sanoneet mitään. Vielä.

    Marja; minä en olisi 18-vuotiaana varmaan uskaltanut edes. Kolmikymppisenä sen sijaan olisin. Tai nyt. Tai myöhemmin.
    Muistan kun olin joidenkin mielestä liian vanha iltalukioon kun aloitin oliko se nyt 21-vuotiaana;-)

    Vaatteita ostan ihan niiltä osastoilta mistä sopivimmat löydän. Ihmeekseni muuten myös täsmälleen sama juttu voi olla lastenosastolla halvempi. Hollannissa oli hyvä ostaa kenkiäkin lasten puolelta kun siellä oli niin isoja kokoja;-)

    Allu; tuossa on varmaan paljon perää. Tuli muuten mieleen miten lapsena täräytin äidin työpaikalla eräälle siivoojalle että haluaisin elää noin kamalan vanhaksi kuin hänkin on. Hän oli kai 50.

    serenissima; joo siis fyysiset vaivat ja rajoitteet ovat aivan tosiasia iän myötä – mutta eivät nekään mitään automaattisesti tulevia ole. Tai tarkoitan että nekin voivat tulla hyvin yksilöllisesti ennemmin tai hyvinkin paljon myöhemmin.
    En mitenkään osaa sanoa itsestäni että olisin keski-ikäinen. Minulle ehkä joku 50 olisi sitä. Mulla oli tuo rouvapukeutumisvaihe muuten joskus 20-vuotiaana. Meni onneksi vähä hiivatin nopeasti ohi.

    Kirjailijatar; mulla ei noin isoja lapsia ole eikä tyttöjä mutta noin pääpiirteissään mulla on aikalailla samanlaiset vaatteet kuin vaikkapa pokien koulun lukiolaistytöillä. Ajattelen että se on enemmänkin heidän ongelmansa jos haittaa;-)

    villapeikko; totta puhut. Mutta entä jos muut asettaa?

    Olina; joo, kai ihminen on sillain ovelasti tehty että kypsyy uusiin tilanteisiin ja siksi, kun ne tulevat kohdalle niissä onkin kotonaan. Siksi ajattelen sitäkin että ehkä sitten siellä joskus juhlien lopulla olen ihan onnessani että se musta taksi tulikin jo!

    Katja; paljon tuttua. Näin hyvän ohjelman vähän aika sitten. Siinä joku viisikymppinen nainen sanoi että hän tuntee olevansa kolmekymppinen siksi, että hänen elämänsä ja mielipiteensä ja tekemisensä ovat lähempänä sitä mitä hän näkee sen ikäisillä. ”Monet ikäiseni ovat kuin vanhoja akkoja” hän sanoi (eikä siis ollut ulkonäöstä vaan lähinnä asenteista kyse).

    maijanmaja; minä en ole koskaan pahemmin välittänyt minuhameista mutten lakkaisi nyt vielä pitämästä jos olisin ennenkin pitänyt.Silti en voi olla ajattelematta; olisikohan se monenkin mielestä täysin naurettavaa? (Ja entä sitten, voisi tietysti ajatella.)

    Lumilautakurssille ajattelin mennä ensi talvena. KAtselin tänä vuonna että alkeiskursseilla vanhimmat näyttivät olevan ehkä 25 mutta eihän se minun ongelmani ole. Mulla ei ole mitään fyysistä estettä sellaiselle menoon ja uskon oppivani joten mukaan vaan.

    Pandice; toivoisin kovin etten vaikuttaisi itse juuri sellaiselta joka sinnikkäästi yrittää roikkua siellä jossain nuoruudessa…kun en mä siihen pyri. En vaan mitenkään tunne missään mielessä olevani tämän ikäinen.
    Kuva on minustakin ihana. Äidin äiti näyttää olleen minusta tosi kaunis. Koskaan en ole nähnyt koska hän kuoli jo alle nelikymppisenä.

    Heljä; onpa herkullisia esimerkkejä! Asenteesi ilahdutti muutenkin.

    Leena; muistan sen kirjoituksen.
    Minua kiinnostaisi ihan muuten vaan oma elinikäodotteeni. Mitenhän sellaisen sais?

    aurinkojakuu; kiitos kehusta, olen ylpeä sillä minusta isoäiti on ollut todella kaunis.
    Niin, poikani eivät ole mitään tuollaisia puhelleet. Olen kuullut muiltakin että tytöiltä lähtee joskus aika pahoja kommentteja äidin ulkonäöstä…

    NiinaK: olen kiivennyt aika hiljankin puuhun (no, sen verran kun pääsin!) ja istun pöydälle kun huvittaa, toki sen rajoissa mikä missäkin sopii… eli en mitenkään uhittelevalla mielellä. En siis tee noita juttuja sillain kapinamielessä että kattokaas, kyllä vielä uskallan, osaan mutta toisaalta en jätä tekemättäkään jos minua huvittaa.

    outi; tuollaisiin ikärajoihin aina välillä törmää. Olisivat nyt panneet vaikka ”mummokiintiön’ sinne vielä!

    Matroskin; minä en ole yhtäkään syntymäpäivääni jättänyt juhlimatta. Äitienpäivät on mulle ihan se ja sama mutta oma synttärini ei jää keneltäkään huomaamatta.
    Munasolun luovuttamisen ikärajan tajua. Se on taas näitä fyysisen puolen juttuja.

  21. Violet sanoo:

    Lempi; kiitos kun toit tämän puolen esille! Aivan paska juttu, kerta kaikkiaan, ja hyvin vaikea ymmärtää. Syynä juuri tämä ”kun ihan samat kyvyt, taidot, tiedot ja kehittymiskapasiteetti ja ennen kaikkea motivaatio mulla on nyt kuin viisi vuotta nuorempanakin.”

    Tuo hulluttelupuoli…juu en minäkään aja takaa että pitäisi tehdä joku täyskäännös luonteensa suhteen ja hullutella niin vimmatusti ellei sitä ole ennenkään harrastanut. Mutta jos itseä huvittaa (eikä ketään satuteta;-)) niin miksi ei. Silloin syyksi ei minusta riitä ”ei se ole enää sopivaa”.

    Maria; olen mä tuon huomannut itsessänikin, siis että kun nyt kerran näitä muitakin elämässä on kuin se Oma Itse niin vaikuttaahan se. Ja hyvä onkin. Ja luojan kiitos priorisoi eri tavalla. Joo, ei syötetä pikeä kenellekään. Se oli tuhmaa.

  22. MaaMaa sanoo:

    Mun mielestä mitä vanhemmaksi tulee sitä vähemmän iällä on merkitystä. Nuorempana sitä aina ajatteli että ”sitten kun on vanha” — ja jotenkin kuvitteli, että sitä yhtäkkiä muuttuu ”vanhaksi”. Ihan kuin vain joku kaunis syntymäpäivä yhtäkkiä muuttuisi vanhaksi, erilaiseksi ihmiseksi kuin aikaisemmin. Eihän ”vanhoilla” ole hyvää huumorintajua eikä ne ”tajua nuorista mitään!” Luulinko että oikeesti yksi kaunispäivä se ”tajuaminen” vain loppuisi?!
    Ihan hävettää mitä kaikkea sitä on tullut omille vanhemmille aikoinaan motkotettua, kuinka on kuvitellut ettei ne tosiaan ymmärrä mistään mitään ja naureskelin paitaani kun mielestäni olin niin ovela että niitä osasin viilata linssiin ihan kympillä! Nyt tiedän, että ne tiesi kokoajan kaiken. Ihan varmasti! Mutta ANTOIVAT mun luulla, koska nimenomaan YMMÄRSIVÄT sen kaiken, mitä mä luulin ettei ne ikinä ymmärtäisi tai hyväksyisi …

    Odotan innolla sitä päivää, kun esim. veljentytär (tällähetkellä 17v) tajuaa, että mä olen edelleen ihan yhtä makee tyyppi, ehkä vähän fixumpi, kuin olin hänen ikäisenään. Eihän me tästä mihkään muututa! Se numero, joka kuvastaa ikää, se on ainut mikä muuttuu. Ja ehkä vähän ulkonäkö (mutta ei välitetä siitä!) :) Mä oon päättänyt että se ”ikänumero” on mun elämäni arvosana: kokoajan paranee! :)

    OHO tulipa megakommentti!
    Hyvää viikonloppua!

  23. anu sanoo:

    Sain ensimmäisen virkani 24 -vuotiaana ja aina sain työtehtävien kohdalla kuulla, että olet VASTA tuon ikäinen. Sitten kun täytin 30 v. sanottiinkin, että olet JO tuon ikäinen. Nyt olen ollut kotona äippälomalla ja hoitovapaalla kolme vuotta. Palaan työhön muutaman kuukauden kuluttua. Olen miettinyt, että mitähän nyt sanotaan.Olen miettinyt sitäkin, että miksi ei mieskollegoille kommentoitu mitään iästä. Saman ikäinen mies oli samassa työpaikassa ja vastaavassa virassa. Minua harmittaa se, että vain (tai ainakin usein koen niin) naisihmiselle kohdistetaan ikärajoitteita.

  24. sari sanoo:

    En kyllä muista sanoneeni tässä iässä-asioita.

    Esikoinen sanoi kerran että ” Susta ei kyllä tiedä minkä ikäinen olet – kun katsoo vaatteita niin ajattelee yhtä, ja sitten kun katsoo tukkaa, niin ajattelee toista ja sitten kun katsoo naamaa, jossa on kamalasti ryppyjä niin … ei oikein tiedä.” Tykkään tosi paljon tyttär(i)eni kommenteista noin ylipäätäänkin. Kun esikoinen soittaa mulle musiikkia ja sanoo, ”etsä tätä tunne, tämähän on sun aikakaudelta (=epoque) ?”

    Syntymäpäivääni en muuten juhli, kun en ole koskaan juhlinut.

  25. Johanna sanoo:

    minulla oli iso-täti, joka eli 102-vuotiaaksi, sanoi aina, että on niin vaikeaa kun vanhan naisen ruumiissa asuu nuoren tytön sielu, vietti varmuuden-vuoksi-syntymäpäivät 89-vuotiaana, jos ei vaikka olisi elänyt 90-vuotiaaksi, 90-vuotiaana kävi lääkärissä ja soitti hätääntyneenä sen jälkeen, että mitä se lääkäri tarkoitti, enkö saa enää käydä lenkillä; lääkäri oli kysynyt liikkuuko täti päivittäin, täti vastasi 5 kilometriä lenkkiä joka ainoa päivä ja lääkäriltä pääsi ”VOI KAUHEAA”, mistä täti hämmentyi, 90-vuotispäivillä toivotteli vieraille, että tulkaa taas kymmenen vuoden kuluttua, jos olette hengissä, 100-vuotispäivänään halusi tyttäreltään lahjaksi uudet mustat korkokengät, kun vanhat olivat vähän kuluneet, tuohtui kun Kela lähetti 100-vuotislahjaksi SHAALIn; johan naisihmisellä on tähän ikään mennessä shaaleja ihan tarpeeksi, olisivat lähettäneet konjakkipullon !
    tädillä oli loppuun saakka silmää mieskauneudelle, varsinkin kaikki univormupukuiset saivat sydämen väpättämään, tätiä ahdisti palvelutalon mitä kaapista-sattuu-käteen-pukeutumispolitiikka, täti halusi olla nätti… eli

    EI, ei saa olla iästä kiinni,
    korrekti ja huomaavainen toki pitää olla, mutta ääneen nauraminen, ruudun hyppeleminen, lumihiutaleiden kielen päälle pyydystäminen, uteliaisuus elämälle…. kaikkea sitä saa ja pitää olla ja paljon, paljon muutakin.

    jalka ei välttämättä nouse yhtä kepeästi, vartalo ei taivu yhtä notkeasti, näkökin hämärtää…

    toisaalta, ennen ei voinut lähteä mihinkään, etteikö ripsari ollut kassissa, nyt tarkistetaan lääkkeet,
    mennään ja iloitaan, intoudutaan – ja kärsitään palautumisesta viikon verran…

    mutta silti, se nuoren tytön sielu, antaa palaa, siskot !

  26. metsienmamma sanoo:

    Minä en kertakaikkiaan ihan oikeasti muista vahnenneeni. Reilu parikymppisenä muistan ihan oikeasti sanoneeni kirkkain silmin ikää kysyttäessä, että ”kahdeksantoista”. Ystävääni nauratti kovasti ja tajusin heti itsekin, kuinka olin sanonut.
    Näinä päivinä, kun joku kysyy ikääni (31) en osaa sitä ihan suorilta sanoa. Tuntuu vaan mukavalta. Ja paljon nuoremmalta.

    Ja tiedättekös? Kun aloittaa elämässään jotain ihan alusta. Vaikka opinnot, ihan vaan uuden taidon opinnot, tai yrittäjyyden tai muuta sellaista. Sitä kokeekin sitten olevansa taas nuori, kykenevä, oppimiskykyinen, elinvoimainen ja raikas. Täynnä voimaa ja iloa.

    Alusta aloittaminen nollaa vuosiakin, ihan oikeasti!

  27. Leena Lumi sanoo:

    Aurinkojakuu, tuntuipa tutulta, mutta arvaan, että tyttäresi on nuorempi kuin minun nyt. TEININÄ sain kuulla monenmoista Meriltä, mutta nyt olen hänen mielestään ’cool’;-)

    Violet, osuin sinne ihan vahingossa, siis netissä…Kirjoitappa ensin lyhyesti vaikka elinikäodote ja siitä sitten kokeiluja. Olen sinne jo kaksi kertaa osunut, mutta siis en tietoisesti. Viimeksi lisäsin, että on kova stressi (tämä hemmetin tekniikka!), mutta ei se silti pudonnut. Katsos siinä kysytään paljon myös vanhempien, sisarusten etc. sairauksia yms.

  28. Hanna sanoo:

    Mulla on just tuo sama epätodellinen olo, vaikka olen ikääni tyytyväinen. Tai oikeastaan en ajattele sitä paljoakaan. Olen 30. Harmaannun.

    En niinkään ajattele, etten itse voisi tehdä jotain asioita ”iäkkyyteni” vuoksi, mutta toisinaan olen törmännyt siihen, kuinka vastikään lapsia saaneet lähipiirin ihmiset tuntuvat painottavan omaa ”aikuisuuttaan” suhteessa minuun, epävapaaehtoisesti perheettömään – se jos mikä satuttaa.
    En tiedä liittyykö se juuri tuohon rajoittamisasiaan…että kun minua ei se äitiys rajoita.

  29. sanni sanoo:

    Olen 36-vuotias ja luulen olevani 26. Ikääntymisen kyllä huomaa fyysisesti. Kolotukset ja ihmevaivat alkoivat, kun täytti 30. Luulen, että olisi pitänyt nuorempana tai yleensäkin liikkua enemmän. En koskaan ole sanonut tuota ”ei tässä iässä..” Se on kamala lauseen aloitus tai lopetus tai keskiväli tai mitä tahansa. Ainut missä se voi olla totta, on lapsiluvun lisääminen eikä sekään olis mahdotonta vielä, jos halua löytyisi.

    Kaikki on mahdollista, ainakin jotenkin. Näkeehän sitä kokoajan kaikenlaista ikärasismia. Itse joudun miettimään sitä toisin päin, kun 80-luvulla syntyneiden ja sitä vanhempien välillä tuntuu olevan hirmuisia eroja työmoraalissa ja työyhteisötaidoissa. Onhan niitä poikkeuksia, en nyt mene yleistämään kaikkia 84 jälkeen syntyneitä pullamössöporukaksi, mutta uskokaa pois , työnantajan roolista katsottaessa se näkyy aivan kirkkaasti.

    Aikuisuus, naiseus, ihmisyys ei ole iästä kiinni. Kaikenikäisenä pitäisi pystyä elämään tyydyttäästi ja tekemään niitä asioita, jotka itsestä tuntuvat hyviltä. Nyt jäin miettimään, mihin voisin oikeasti sanoa, että: ”ei tässä iässä…” Laitan sen blogiini, jos keksin :)

  30. KatiaG sanoo:

    Minä täytän tänä vuonna 36, ja juuri dissasin, muutamain treffien jälkeen, nuoren miehen joka oli kovin ihastunut minuun, iältänsä 24. Siinä kyllä tuli minulle tunne jotta ei tämä sovi. Eihän meillä ollut muuta yhteistäkään kuin että molempien mielestä minä olin aikas kiva. Elämän sisältö tuli aika eri paikasta. Muuten tunnen olevani henkisesti epämääräisen ”nuori” ja oletan että niin muutkin tuntevat, aina hamaan loppuun asti. Poikkeuksena ne jotka tuntevat aina olevansa vanhoja.
    (Näytän nuorelta, ja se ei muuten aina ole asiantuntija-ammatissa hyvä juttu. Parikymppisenä pukeuduinkin muutaman vuoden housupukuun jotta vaikuttaisin vanhemmalta.)

    Noin muuten, isäni kanssa olen joskus aiheesta jutellut, hän sanoi että kun ensi kertaa tajusi ikääntyvänsä niin oli reilu viiskymppinen, silloin alkoi kuulemma väsyä enemmän kuin ennen. Että siihen saakka oli ollut kuin parikymppinen ja sellaisen kaltaiseksi itsensä mieltänyt.
    Minä kyllä (valitettavasti) huomasin väsymyksen lisääntymisen jo kolmenkymmenen täytyttyä.

    Noin yleensä, en kyllä ole ajatellut että ikä minua tulee koskaan rajoittamaan jos jotakin haluan tehdä tai olla.
    Kaikki on niin suhteellista. Kun lapsena kirjoitettiin paperinukkejen taakse nimi ja ikä, niin ne oli kaikki 17v ja silti ne oli siis tosi aikuisia meidän (9v) mielestä, niillä oli lapsia, asunto, työ ja kaikki.

    Mutta kaipa on myönnettävä ettei minusta koskaan tule lapsineroa. Se juna meni jo.

  31. haaveilija sanoo:

    Suustani on lipsahtanut todellakin,etten enää tämän ikäisenä…mutta ei siksi että se ei olisi soveliasta,vaan siksi että tunnen asian olevan jotenkin myöhäistä.
    Yleensä kyseessä on ammatinvalinta asia. En ole alalla,jossa tienaa elääkseen ja kykyni edellyttäisivät varmasti parempaan ammattiin ja siten tulotasoni olisi parempi.

    Olenkin useasti huomannut puhuvani tästä aiheesta muutamien ihmisten kanssa.
    Ja ajattelen vielä joskus vanhana katuvani arkuuttani tulla esille käymällä kouluja tai kursseja johonkin suuntaan(suunnan kun tietäisi ..).
    Lahjani on luovaa sorttia,joten on vaikea löytää se oikea järkevä ammatti.
    Taiteilijaksi en uskaltanut heittäytyä,koska nuoruudessani ilmassa leijaili tieto,että sillä ei elä ja kaikki ne ovat juoppoja tai muuta sellaista.

    Nyt tänä päivänä taide onkin saanut uudenlaisen arvon.

    Näytät muuten äidiltäsi kuvasta päätellen.

    T: väärään aikaan syntynyt

  32. Anna sanoo:

    Mielenkiintoinen aihe!

    Itse täytän kohta neljäkymmentä ja nyt vasta elämässä on alkanut tuntua, että kaikki on mahdollista, tulee omaksi itsekseen koko ajan enemmän ja päivästä loppuu tunnit positiivisessa mielessä, kun maailmassa on niin paljon kaikkea kiinnostavaa. Onhan niitä toisenlaisiakin päiviä tietty, mutta suhtautuminen elämään noin kaiken kaikkiaan on minulla muuttunut vapaammaksi pään sisällä, siellähän se monen länsimaisen ihmisen vankila on.

    Lasten syntymät ja irtisanoutuminen työstä ovat olleet tärkeitä tässä prosessissa, jotenkin on kaiken ulkopuolella välillä hyvällä tavalla. Ja laiskemmaksikin olen tullut toisten miellyttämisessä ym. Olen kaikessa hiljaisuudessa kai vähän suuruudenhullu, ajattelen että voin vaikka mitä jos haluan. Vähän niinkuin lapsena:-) Välissä oli pitkäkin aika, kun ajattelin että kuuluu olla ja elää tietyllä tavalla, nyt olen paljon aukinaisempi, vaikka elän varmaan ulkonaisesti aika rauhallista elämää, sovinnaistakin vaikka moni ihmettelee, että olen lähtenyt hyvästä työpaikasta enkä ole aikeissakaan etsiä uutta pysyvää. En voi murehtia tai tehdä isoja päätöksiä kaiken varalta, että jos sittenkin kävis näin tai noin, elämä on liian arvokasta siihen.

    Yksi avainsana ikääntymisessä on ollut armollisuus itseä ja muita kohtaan, silloin uusien asioiden yrittäminen ja epäonnistumiset ja onnistumiset eivät saa liian suurta painoarvoa, ihminen itse on se arvokas, miten aistii elämäänsä ja sen suuntaa ja kuinka suhtautuu toisiin ilman neuvomista.

    Myönnän turhamaisuuteni, harmittaa vähän, kun en viitsi bikineitä pitää raskausjälkien takia, mutta se on aika vähän se;-)

    Varmasti monia mahdollisuuksia on jäänyt käyttämättä, mutta uusia tulee joka päivä!

  33. virva sanoo:

    Olen miettinyt ihan samaa,joissain tilanteissa.
    Tiedän,että joku pitää minua ”teinimäisenä” äitinä koska pukeudun aika usein ”nuorisovaatteisiin”,kokoni kun on 32-34,nuorten osaston vaatteet ovat siis eniten kokoani usein. (Ihan peruskamaa kumminkin,farkkua ja sitä rataa.)
    Vaikuttaa siltä joidenkin mielestä minun tulisi näyttää ”mammamaisemmalta”. (olen 24v,btw)

    Ja voi,tämä on tosi hurjaa- kreppaan joskus hiuksiani! Tosin hyvin harvoin kylläkin,mutta silti.Sehän se vasta sopimatonta onkin, sen on hyvä loppua ala-aste aikana. Ahaa.Minusta se on vain veikeätä tukkaleikkiä kun sille tuntuu.

    Tämän tapaiset jutut vievät joidenkin silmissä mitä ilmeisemmin uskottavuutta siltä, että ”voisi olla ihan tosissaan äiti ja vastuullinen aikuinen”.

    Tämä blogaaminenkinhan on aika lapsellista teinityttöjen puuhaa.Kas hauskaa sanon minä.

    Iloa päiviisi!

  34. virva sanoo:

    Vielä lisään.
    En tiedä,puhuinko nyt ihan siitä,mitä hait.
    Mutta tämän tyypiset jutut mulla tuli omakohtaisena ekana mieleen.

  35. seija sanoo:

    Olen 64 ja muutama kuukausi sitten jäänyt eläkkeelle. Tein eläkematkan, 7 viikon reppumatkan Trans-Siperia-Mongolia-Kiina. Jalat väsyivät välillä, täytyy myöntää. Siinä ikä on tullut vähän näkyviin.
    Vai bloggaaminen nuorten puuhaa, minullakin on kaksi. Ensimmäisen aloitin matkamme dokumentoimiseksi lähinnä kotona jännittäville, innostuin ja se jatkuu. Toinen käsitteleekin näitä vanhenemisjuttuja. http://www.tytarjaaiti.blogspot.com. Äidillä ja minulla on ikäeroa vain 22 vuotta ja ikäero on käytännössä pienentynyt kaiken aikaa.
    Meni vuoden verran eläkkeellejäämista pohdiskellessa(totuttautua ajatukseen, että olen SIINÄ iässä, että saan hakea eläkettä), sitten keksin, että nythän vasta minulla onkin aikaa tehdä kaikkea mitä en ole ehtinyt ja laitoin eläkehakemuksen. Toisaalta, olen ehtinyt ihan tarpeeksi, ajattelen ihan siltä varalta että rajoitteita tulee muutakin kuin väsyneet jalat.

  36. Heljä sanoo:

    On ihan pakko vielä lisätä. Kun ensi vuonna täytän 50 niin sinä päivänä mieheni on 39 ja anoppini 58 ;O)))

  37. Synnöve sanoo:

    Hyviä aiheita otat esille, Violet.

    Täytän tänä vuonna 40, henkisesti en osaa uskoa sitä. Tykkään riehaantua toisinaan, hyppiä trampoliinilla, painia lumessa, puhua ja laulaa helium-äänellä, olla vesisotaa, imitoida erilaisia ihmisääniä, ilmeillä, puhua kökköä ruotsia, ideoida sketsejä ja rakastan jättisaippuakuplia!

    Minulla oli kyllä vaihe, kun en riehunut tässä määrin (tai ollenkaan??), lapseni oli silloin pienempi, enkä kai halunnut olla huonona esimerkkinä. Olin kateellinen (ex-)miehelleni, joka tempautui mukaan hassutteluihin ja inhosin olla se ikävä poliisi, joka joutuu olemaan niin ärsyttävän aikuinen ja sanoo, ettei enää tähän aikaan villiinnytetä lasta.
    Mrs Doubtfire elokuva tuo ne ajat aina mieleeni,
    nyt olen onneksi enemmän Robin Williams, kuin se ikävä nipo äiti..

    Järkytin viime kesänä pikkusiskoani laittamalla ranskanperunat nenään, (niinkuin huonoissa elokuvissa tehdään, ja tiedän, inhottavaa)
    olin tajunnut siinä yhtäkkiä, ettei kukaan voi minua estää ja mikä VAPAUDEN tunne, kun siinä istuin.. ne nenässä..
    Oikeasti, voitteko uskoa.
    (Ja kyllä, lapsuudenkodissani oli tiukka kuri)
    Siskoni ilme oli näkemisen arvoinen, mutta en suosittele sitä kenellekään, nenä oli pitkään kipeä.. :-D
    (Laittakaa ennemmin vaikka juustosiivut, niin ei suola raavi limakalvoja.. ;-))

    Puuhun kiivetessä (tai yrittäessä) tunsin itseni ihan liian vanhaksi ja raihnaksi,
    synnyttämään olen mielestäni ollut liian vanha jo silloin, kun sain lapseni 28 vuotiaana, pelkäsin etukäteen, että kuolen sydänkohtaukseen..
    Mutta nämä ovat enemmän oman fyysisen kunnon puutteita, eikä sitä, ettei sovi tai kuulu jossain iässä enää tehdä niin.

    Olen sitä mieltä nykyään, että ihminen puutuu päästään ja kuolee pystyyn, jos ei päästä sisäistä lastaan välillä ulos jalottelemaan.

    Ja eikö esimerkiksi pukeutuminen ole jokaisen yksityisasia, pitää sellaisia, missä viihtyy, minua kiehtovat tällä hetkellä pappahousut, apua en kai ole liian nuori ja väärää sukupuolta niihin ;-D

    Itselleen nauraminen on muuten ihanaa ja puhdistavaa.

  38. outi sanoo:

    Me ollaan samanikäisiä, sinä ja minä. En ole koskaan kauheasti ajatellut vanhenemista. Paitsi viime aikoina. Olen huomannut, että äitiys vanhentaa. Olen tehnyt lapseni ns. vanhana, kuten minulle jo synnärillä tämä asia esitettiin. Mammalomien jälkeen peilistä on katsellut nainen, jossa ajokilometrit alkavat näkyä. Juonteet ovat syventyneet, piirteet kummallisesti valahtaneet alas. Omat värit haalenneet. Olen huomannut lukevani lehdistä tarkasti juttuja ryppyvoiteista ja hiusväreistä; teema, joka ei ole ollut kiinnostusteni joukossa aiemmin. Lehdistä olen oppinut olevani liian vanha aloittamaan tällaisen kosmetiikan käytön; se olisi pitänyt aloittaa jo kolmikymppisenä. Siis jos jotain ikääntymisen merkkejä haluaisi hidastaa. Olen siis huomannut olevani turhamainen.

    Olen ymmätänyt olevani myös liian vanha aloittamaan joitakin urheilulajeja; jos siis haluaisin kehittyä niissä huippuunsa. Koska en tavoittele sellaista, voisin siis hyvin aloittaa vaikkapa miekkailuharrastuksen. Ajattelen samoin kuin sinä; enempi ikääntyminen hämmästyttää. On ihmeellistä, millaisella vauhdilla aika näissä juhlissa kuluu. Oma olo, se sisus, ei tunnu muuttuvan mitenkään, mutta fysiikassa se tuntuu.

    Tunnustan käyttäneeni ikääni/äitiyttäni myös hyväksi. Mulla oli nuorempana aika kova menojalka, eikä sen sorttinen sutina kiinnosta enää yhtään. Menevämmille tuttavilleni olen selittänyt haluani eri sorttisiin aktiviteetteihin sillä, ettei äiti-ihminen voi istua iltojaan jossian hikisissä baareissa. Häntä tarvitaan muualla. :)

  39. Miia sanoo:

    On todellakin mielenkiintoinen aihe ja minäkin olen tätä paljon miettinyt.

    Niinkuin ”väärään aikaan syntynyt” sanoi, minä koen myös välillä, että joitakin asioita on myöhäistä toteuttaa. Minulla on pieni lapsi ja asioiden tärkeysjärjestystä miettii eri tavalla. Ehkä tilaisuus toteuttaa hullut ajatukseni tulee myöhemmin, lapsen kasvettua. Täällähän se on jo tullut mahtavasti esiin, ettei elämä suinkaan lopu vaikka ikää tuleekin =D Mutta nyt elän tätä vaihetta ja nautin siitä.

    Ja myös minä koen olevani väärällä alalla, väärässä ammatissa ja opiskelemaan lähtö tuntui taloudellisesti mahdottomalta. Vaan nyt ratkesi tämäkin asia yllättävällä tavalla. Elämä on yllätyksiä täynnä.

    Tämä Violet mitä sanoit ”…18-vuotiaana varmaan uskaltanut edes. Kolmikymppisenä sen sijaan olisin. Tai nyt. Tai myöhemmin…” Tämä on niin totta omalla kohdallani!

  40. Violet sanoo:

    Maamaa; niin, se ettei vanheneminen ole yhtäkkinen juttu, salama taivaalta, onkin ollut hyvä huomata. Niin sitä nuorempana ja lapsena etenkin luuli.

    anu; ihan totta kyllä että ”vasta” ja ”jo” ovatkin yhdessä vaiheessa aika lähekkäin. Kumma juttu – kuten sekin, että kuten sanot, tuntuu ainakin että naisien kohdalla enemmänkin.

    sari; tyttärelläsihän on tarkat huomiot. Eritellysti ilmaisee itseään;-) Ja mitä sitä tapojaan vaihtamaan ellei itselle tule tarvetta. Jos et ole välittänyt synttäreitä juhlia niin se on sinun tapasi.

    Johanna; aivan UPEA esimerkki ja hulvattomia juttuja tuosta naisesta. Moneen kertaan luin ja toivon että olen itse sellainen joka irvileukana toivottaa vieraat taas ensi vuonna ”jos ovat hengissä”;-)

    metsienmamma; olen huomannut myös että muutokset ja uuden aloittaminen vaikuttaa noin. Ainakin jossakin määrin. Muutin Suomesta muutaman vuoden ennen 30-vuotispäiviäni ja olen miettinyt että kun oli niin paljon kaikkea uutta, muuta ajateltavaa niin en oikein sitäkään ”virstanpylvästä” huomannut, tajunnut. Ainakaan en siitä mitään kriisiä saanut aikaiseksi.

    LeenaLumi: uskoakseni löysin jo testin, ainakin yhden.

    Hanna; olen sivusta nähnyt tuon saman, eli miten juuri äidiksi tulleet ”korostavat aikuisuuttaan” sellaiselle joka ei asiaa ole kokenut. Siis vanhemmuutta. Toivon hartaasti etten ole sortunut samaan, sillä siinä on jotakin kovin satuttavaa.

    sanni: olen kyllä säästynyt kolotuksilta ja ihmevaivoilta aika hyvin – voi kyllä olla etten pane niille painoa tai olen vaan unohtanut. olen kyllä aina liikkunutkin edes jonkun verran, kai sekin auttaa edes johonkin.
    Joo, jos keksit niin laita blogiisi!

    KatjaG: lapsineroasia on tosiaan kyllä förbi multakin, pakko myöntää.
    Tuota en ole tullut ajatelleeksi…että jos olisin sinkku ja minusta kiinnostuisi 12 vuotta nuorempi mies, vaikkapa. Että miten suhtautuisin, miltä se tuntuisi. En osaa sanoa.

    haaveilija; näytän äidiltäni…vai isoäidiltäni? Äitini on siis tuo pikkutyttö;-)
    Mutta yhtä kaikki, toivon että keksit keinot miten elää lahjakkuuttasi toteuttaen niin kuin hyvältä tuntuu!

    Anna; armollisuus – hyvä kuin muistutat. Itseä ja muita kohtaan. Hyvä huomio tuokin että uusia mahdollisuuksia tulee vaikka jotkin jäisivät käyttämättäkin!

    virva: höpö höpö niille joiden mielestä hiusten kreppaaminen ja bloggaaminen olisivat nuorten hommaa!
    Ja täällä voi puhua mistä vaan;-)

    seija; kiitos ihanasta viestistä. Siitä huokuu suuri tyytyväisyys elämään. Kiitos myös linkeistä! Joo, kyllä varmasti jalat väsyi, mutta ajattele: on paljon nuorempiakin, paljonkin nuorempia!, jotka väsyvät ihan mitättömistä asioista. Ja etenkin valittavat koko ajan….

    Heljä: hyvä lisäys! Oletko saanut selitellä ikäeroa tai oletko saanut ikäviä kommentteja? MInä olen vain 5 vuotta miestäni vanhempi ja ihan suhteen alussa (hän 22 ja minä 27) se tuntui jonkun verran. Enää ei yhtään.

    Synnöve; kiitos ihanan pitkästä kommentista> Poimin sieltä tuon perunat nenässä -jutun, heti tuli Mister Bean mieleen yhdessä filmissä. Pitää kokeilla – suolattomilla!
    Päästä puutuminen onkin se mikä mua pelottaa. Ei niinkään se, ettei jaksaisi fyysisesti tai että olisi vaivoja.
    Ihana ajatus: olenko liian nuori pappahousuihin;-)

    outi; en osaa panna äitiyden tiliin vanhenemistani. Tarkoitan että uskon että olisin samalla tavalla vanhentunut ellei mulla olisi lapsiakaan. Ei mulla ole yhtäkään sellaista fyysistä juttua jonka voisin panna lasten ”syyksi”;-) Henkisistä vaurioista en sitten tiedä…
    Välillä on olo että olen ihan hautaan valmis noiden kanssa mutta se menee ohi.
    Kun lapset olivat ihan pieniä taisin käyttää tuota ”tekosyytä” menojalkaisia ihmisiä vastaan. Enää ei tulisi mieleenkään. Sitä paitsi tilaisuuksia on niin harvoin että pikemminkin kaipaan että menisin useammin.

    Miia; täällä onkin aivan ihania kommentteja! Niistä saa paljon uusia ajatuksia ja varmistusta ja rohkeutta.
    Ei ole elämä lopussa, ei!
    Ja tuo että tulee yllätyksiä: jotkut pelkäävät niitä ja ihan turhaan usein. Sinullekin asia ratkesi parhain päin.

  41. Niina sanoo:

    Mielettömiä juttuja täällä; tulee mukavalle mielelle kun ymmärtää tässä aamukahvin ohella että elämä ei ole vielä ohi … vaikka näytän aika väsyneeltä, suoraan sanottuna aivan karsealta ! Lapsi hilluu öisin ja koko ajan tulee vastoinkäymisiä eteen, koska ne oikein loppuis. Minäkin tahdon kuuskymppisenä pyytää mukaan kalastusalukselle seilaamaan! Olen taas ihan iloinen. Kiitti tästä kirjoituksesta!

  42. Heljä sanoo:

    Violet, niitä ”toy boy” kommentteja ikäerosta on itseasiassa tullut vain jos olen kertonut asiasta ihmisille jotka eivät ole miestäni tavanneet. Kaipa me näytämme samanikäisiltä, olin 40 ja hän 30 kun tapasimme.

  43. Violet sanoo:

    Niina; kun voisi tuon fyysisen puolen unohtaa tai ainakin panna vähän taka-alalle useamminkin…niin voisi vain keskittyä kaikkeen muuhun. Voisi miettiä sitä että pyytäisikö kalastusalukselle vai menisikö kitaratunneille.
    Kiitos itsellesi ja teille kaikille kommentoijille!
    Alustus voi olla kiinnostava, kommetit jutun tekevät!

    Heljä; meistä kyllä alussa näki jo sen viidenkin vuoden eron. Nykyään ei takuulla.
    Joo, ehkä tuossa 30-40 iässä tasoittuu sen verran ulkoisetkin erot ettei ihmiset edes huomaa.
    Minä olen pelkästään tosi iloinen meidän ikäerosta. Mies on niin raihnainen tuon ikäisenä että herra varjele, jos hän olis mua vanhempi niin johan tulis mulle yksinäinen vanhuus!

  44. Violet sanoo:

    Niin siis että mun mies on niin raihnainen jo nyt että mitä oliskaan jos hän olisi vaikka 10 vuotta mua vanhempi.

  45. Riikka sanoo:

    Olen sanonut että jos menemme naimisiin en halua(tai voi) pukeutua valkoiseen koska olen äiti. Se olisi mielestäni kornia. Mutta ehkä enemmän siinä on kyse siitä etten halua edes prinsessahäitä. Muuten en keksi mitään mitä en voisi nyt kolmekymppisenä tehdä tai sen puoleen kymmenenkään vuoden päästä.

    Mieheni äiti, kohta 60, on jo vuosia puhunut asioista mitä ei muka enää voi tehdä. Esimerkiksi ei ”enää viitsi käydä uimahallissa niinkuin nuorena”. Jotenkin surullista. Mun mielestä 50-60-vuotiaskin on vielä ihan terässä.

  46. ii sanoo:

    Mä olen aina tuntenut itseni tosi vanhaksi, ysikymppiseksi tai jotain. Ja murehtinut aina, kun elämä meni jo, eikä mitään ehtinyt tekemään.

  47. Violet sanoo:

    Riikka: minulla korniuden raja menee hunnussa, joka minusta on tyhmä kaiken ikäisillä morsiamilla. Minulla oli pitkä, kapea hääpuku – valkoinen. Vannon että sulle ei olisi tulllut minut nähdessäni prinsessajuhlat mieleenkään;-) Iltapuku se pikemminkin oli.
    No totta vie 50-60 -vuotias on terässä. Herrajjestas….

    ii: oletko miettinyt mistä moinen tunne? Tuskin sillä kovinkaan paljon on tekemistä kuitenkaan todellisuuden kanssa…..?

  48. KatiaG sanoo:

    Hyvä kirjoitus ja hienoja kommentteja!
    Olen tätä ikäasiaa keskenäni pohtinut ennenkin, kun äitini sattuu olemaan sitä sorttia joka on mielestänsä tehnyt kuolemaa ja ollut ihan liian vanha aivan kaikkeen jo ilmeisesti parikymppisenä. Että noin minä en koskaan halua ajatella ja että minä en koskaan ole liian vanha. Liian myöhäistä on sitten kun on kuollut.
    Yksi asia kuitenkin viime aikoina on alkanut huolestuttaa, ja se on se että haluan lapsia eikä minulla sellaisia vielä ole eikä ole miestäkään näköpiirissä. Olen siis kohta 36 ja biologia ikävästi muistuttaa että vaikka nuoreksi itsensä tuntisi, niin jotkin toiminnot vaan lakkaavat jossain vaiheessa. Se on tylsää.

  49. Violet sanoo:

    KatiaG: minustakin on tullut mielenkiintoisia ja ilahduttavia kommentteja!
    Oliskohan äitisi sellainen vanhana syntynyt? Tunnistan ihmistyypin kyllä, vaikka omat vahempani eivät olekaan tuollaisia.

    Nämä biologiset asiat ovat kiistämättömiä tosiasioita. Siksi ihmettelenkin miten jotkut ihmiset vielä nÄiden lisÄksikin kehittävät itselleen (ja muille…) niitä ”henkisiä esteitä”, näitÄ juttuja että ”ei ole enää tÄssÄ iÄssÄ sopivaa” -juttuja.
    Kuin siinÄ ei olisi tarpeeksi että fysiikka rajoittaa jossakin vaiheessa, halusimme tai emme. Että pitää vielä mielensäkin rajoittaa…

    Olt siis 36. En tiedä lohduttaako, mutta minä tunnen parikin jotka saman ikäsinä ajattelivat samoin ja olivat samassa tilanteessa – ja nyt, hiukan yli nelikymppisinä juoksevat vasta kÄvelemÄän oppineiden lastensa perÄssä:-)

  50. KatiaG sanoo:

    Juu, en suinkaan ole heittämässä kirvestä kaivoon, päinvastoin aion minäkin parin vuoden päästä kirmata pilttieni perässä!

    Pitää muuten vielä mainita, että pari vuotta sitten eräskin suomalaismies kirjoitti esikoisromaaninsa, 82-vuotiaana! (Arne Nevanlinna: Marie. Ja on muuten todella hyvä kirja!)
    Että ehtiihän sitä kaikkea puuhata nuoruuden jälkeenkin.

  51. Inka sanoo:

    Samoja mietteitä olen pohtinut. Jotenkin käsitys siitä, että minuutta tai ihmistä pitäisi millään tavalla määritellä iän mukaan, on kovin hassu. Tai siis ei minusta tunnu 34-vuotiaalta. Tosin ei minusta yhtään sen enempää tunnu 33- tai 23-vuotiaaltakaan. Minusta tuntuu vain minulta. Aika lailla samalta kuin lapsena, teininä ja sitten parikymppisenä. Kasvot peilissä ovat toki muuttuneet, mutta eivät mielestäni edes mitenkään oleellisesti. En ymmärrä miten ikä määrittäisi sitä mitä minun pitäisi tehdä, tai miten pitäisi käyttäytyä.
    Äitini täyttää muutaman vuoden sisään 70 vuotta. Ja tuntuu minusta edelleen ’vain’ äidiltä, ei eläkeläiseltä tai vanhukselta tai miltään muultakaan iän määrittämältä. Häneltä itseltään. Samalla tavoin hän käy vaateostoksilla samoissa kaupoissa kuin minäkin (ihan kuin aina ennenkin) ja reissaa ympäri maailmaa kuin nuori tyttö. Äitini äiti taas oli ihan erilainen, sellainen ’vanhana syntynyt’.
    Huonosti nukutun yön jälkeen ajatus ei nyt oikein kulje mutta kiitos näistä pohdinnoista. Koko keskustelu herätti ajatuksia paljonkin.

  52. Ella sanoo:

    Olen pian 40-vuotias ja olen ollut tarpeeksi kurillinen, vakava ja tarkka. Olen nyt harjoitellut tietoisesti sitä, että alan hyväksyä uutta luonteenpiirrettäni, jossa on hupakkomaisuutta, lapsekkuutta, päättömien ajatusten ääneensanomista ja joskus huomaan olevani se perässä hiihtäjä vastuunkannon sijaan. Elämä on suuri ja ihminen on pieni. Mitä hyötyä saamme siitä, jos rajoitamme elämäämme, toiveita ja kokemuksiamme? Tämä Piilomajan kirjoitus oli ajankohtainen minulle ja oli mukava lukea että samanikäisiä ihmisiä, naisia on olemassa. Hyvä myö!

  53. Violet sanoo:

    KatiaG:hihkaisen aina kun kuulen noista nuorista esikoiskirjailijoista:-) Aivan ihanaa hänelle. VArmaankin pitkäaikainen unelma tullut todeksi.

    Inka: ihan hyvinhän se ajatus kulki, minä ainakin pysyin hyvin kärryillä. Uskon että meidän naisten kohdalla ainakin oman äidin esimerkkii tai se miten hän vanhenee, miten siihen suhtautuu (ja elämään ylipäätään…)vaikuttaa aika paljon. SInun äitisi kuulostaa omaltani – paitsi että omani on muutaman vuoden vanhempi.

    Ella: eikö ole ihanaa että voi muuttua? Tai pitäisikö sanoa, että uskaltaa hiljalleen hyväksyä asioita joita on ehkä painanut pinnan alle syystä tai toisesta…
    Samaa mieltä: hyvä myö!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s