Toisen nahoissa

Kirjoitin aikaisemmin esikoisestamme joka on pienestä asti suhtaunut erittäin epäluuloisesti naamareihin, naamiaispukuihin, toiseksi muuntautumiseen ja sellaiseen. Olen puhunut siitä joskus hänen kanssaan ja minuun teki vaikutuksen lause ”en oikein tiedä kuka se on” (jos siis katsoo itseään naamioituneena peilistä). Silloin oikeastaan vasta tajusin hänen kammonsa asiaa kohtaan. Monessa mielessä herkkä poika ehkä pelkää suorastaan kadottavansa itsensä. Onneksi ole mikään pakko olla kuin se mitä on.

Minusta sen sijaan toiseksi muuntautuminen on äärimmäisen kiehtovaa. Mitä huonommin itsensä voi tunnistaa, sen parempi. Muistan yhden harrastelijanäytelmän jossa esitin miestä. Se oli erikoinen kokemus. Minä olin mies – juuri niin kauan, että otin viikset ja pussihousut pois, laitoin oman mekkoni päälle.

Mainokset

15 comments on “Toisen nahoissa

  1. Kirsikka sanoo:

    Aika jänniä nuo lasten vähän erikoisemmat pelot. Mistä lie tulevat? Oma poikalapsemme pelkäsi omaa varjoaan. Se oli aika kauheeta, jos olimme iltahämärissä ulkona ja katulampuissa oli valot ja sitten jäi pitkät varjot. Poika huusi ja parkui. Onneksi sitä ei kestänyt pitkään. En muista tarkkaan minkä ikäinen hän oli, melko pieni.

  2. Ilona sanoo:

    Huomaa, että teillä on tasapainoinen perhe. On iso ja upea asia, että poikasi osaa noin hienosti pukea sanoiksi sen, mikä pelottaa. Ja se, että hänellä on tilaisuus siihen, että hänen kanssaan keskustellaan.

    Soisin jokaiselle lapselle yhtä välittävän perheen kuin teillä.

  3. MaaMaa sanoo:

    Hyvin osasi poika pukea sanoiksi mikä häntä vaivasi. Ymmärrän hyvin sellaisen tunteen. Joskus saan pimeässä päässäni sellaisen tunteen, jos peiliin liian kauan tuijottaa, vaikka ei mitään naamiaisasua olisikaan päällä. Jotenkin vaan alkaa humisemaan päässä ja tuntuu että irtautuu kehostaan ja tulee sellainen uskomattoman kamala epätodellinen olo – että olenko ”tuo tuossa”. Ihankuin mieli karkaisi siitä pois, ja katsoisi itseään ulkopuolelta. Pitää oikein ravistella itsensä takaisin ”itseensä” ja äkkiä tehdä jotain että tuntee Olevansa Olemassa.
    …joskus se tunne on pelästyttänyt kovastikin, mutta onneksi olen kuullut että muutkin saa joskus sellaisia ”kohtauksia”…

    Mustakin on ihana eläytyä joksikin toiseksi/muuksi. Kouluaikoina olin jonkinverran näytelmissä mukana ja se, ettei ollut itsensä näköinen eikä ”esittänyt” itseään oli tosi vapauttavaa. Tuntui, että oli paljon rohkeampi sielä lavalla, kun taas esimerkiksi esitelmän pitäminen luokan edessä oli ihan kamalaa…

    Rakastan myös naamiaisia :)

  4. marjohei sanoo:

    Itse rakastan näyttelemistä, varmaan sen vuoksi että siinä saa juuri muuttua ihan muuksi mitä on. Ikäni olen ollut hyvin ujo ja omistanut huonon itsetunnon, mutta kun lavalle nousen isommankin yleisön eteen, jotkut ihan pöhköt vaatteet päällä ja jossakin ihan pöhkössä roolissa, olen ihan joku muu, joku itsevarma ja rohkea. Mutta kun taas esitys on ohi ja saan omat vaatteet päälle, palaan takaisin itsekseni. Välillä on hyvin vapauttavaa päästä olemaan jotain muuta, ehkä itsestäni se tuntuu kivalta, kun olen aina ollut epävarma itseni suhteen, mutta siellä lavalla… olen jotain ihan muuta kuten mainitsin.

    Poika sanoi todella viisaasti, moni sitä osaa noin hienosti sanoiksi pukea!

  5. Linnea sanoo:

    Hienoa, että hän sai sanottua asian ääneen. On varmasti ollut aika ahdistavaa prosessoida sitä…
    Minä ja tytär pukeudumme mielellämme erilaisiin rooliasuihin. Mitä villimpi ja erikoisempi sen parempi :-)

  6. minjo sanoo:

    Minä olen aina inhonnut näyttelemistä, juuri siksi, että siinä pitää olla joku muu… en osaa luontevasti esittää ketään tai mitään. Vakava ihminen kai sitten olen. Lapselle olen tehnyt rooliasuja ja yrittänyt rohkaista pukeutumisleikkeihin (nehän kuuluvat kehitykseen ja ovat niin hyödyksikin), mutta ei siinä ole ollut menestystä. Ehkä se on vaan luonteesta kiinni, jotkut tykkää jotkut ei. Muuten roolileikit menee laidasta laitaan, tai no en tiedä onko niin ”laidasta laitaan” leikkiâ jäätelökauppiasta > postivirkailijaa, opettajaa > hammaslääkäriä. Kaikki niistäkin ovat oikeastaan enemmän todellisuuteen kuin mielikuvitukseen pohjautuvia rooleja. No, pääasia, että jotakin keksii rooliksi ja vuorosanoiksi, sama kai se perustuuko se fantasiaan vai todellisuuteen…

    Hienosti sun poika ilmaisi pelkonsa. Se on kyllä viistasta, että ymmärtää itseään ja kieltäytyy sellaisesta, mikä ei tunnu hyvälle. Sun jutuista kuultaa aina sellainen kaunis lasten persoonan kunnioitus.

  7. Kirjailijatar sanoo:

    Meilläkin toinen lapsi on aina halunnut naamioitua, toinen ei. Minusta naamioituminen on hirvittävän kiehtovaa, siinä saa luvan kanssa ottaa roolin, jota näytellä. Voi olla hetken aikaa joku muu. Se on vapauttavaa.

  8. Kirjailijatar sanoo:

    Ja piti vielä sanomani, että tuo kuva on huikea.

  9. Liivia sanoo:

    Jaa-a, minä en taida olla kovin innostunut naamioitumaan. En pysty olemaan edes meikissä, joka selvästi muuttaa ulkonäköä.
    Teatterin lavalla asia olisi tietysti toinen.
    Onneksi ei tosiaan tarvitse olla muuta kuin mitä on.

  10. Mei sanoo:

    Muotokuva on vangitseva.

    Kylläpä taas poikasi viisaasti puki tunteensa sanoiksi. Olen ollut liian arka näyttelemään, vaikka pienenä koulun esityksissä halusinkin olla mukana -ja näen toisen nahkaan menemisen omalta osalta omien rajojen koettelemisena. Rakastan lukea lapsille satuja ääneen ja pari kuunnelmaakin olen joskus tehnyt. Toinen lapsistani on luontevampi roolileikkijä.

    Jotain samaa on siinä, kun pukee vaikkapa uudet juhlavaatteet päälle. Nuorempana tuli enemmänkin kokeiltua identeettejä vaatteiden kautta. Monet roolit mahtuu ihmiseen.

  11. Violet sanoo:

    Kirsikka; omalla esikoisellani oli sama pelko. Aika lyhytaikainen hänelläkin mutta on jäänyt mieleeni. Siinä oli jotakin niin toivottoman liikuttavaa.

    Ilona; kiitos tästä arviosta. Toivon kovasti että lapsemme kokevat asian samalla tavalla. Kyllä täällä tosiaan ainakin kuunnellaan, se on varma. On sitten tietysti kaikenlaista jonka haluaisin muuttaa. Ne pidemmät hermot vaikka itselleni…mutta ajattelen että ehkä ei sitten haittaa ihan kauheasti että välillä karjuu ja menettää malttinsa jos pystyy muuhunkin suurimman osan aikaa.

    Maamaa; hyvin kuvailtu tämä ”kohtaus”. Ja kyllä, tunnistan ”taudin”.

    marjohei; sehän oikeastaan aikamoinen paradoksi että suhteellisen usein näyttelijät sanovat olevansa arkoja tai ujoja…

    Linnea; meidän 8-vuotias on tuollainen kans;-)

    minjo; en tiedä onko sillä vakavuuden kanssa mitään tekemistä. Voi olla tai sitten ei. Eikä mielestäni tarvitse tuntea että pitää selittää miksi. Mää en noita sen kummemmin ole rohkaissut, olen vaan todennut että isompani olisi monta kertaa vaikka koulun jutuissa päässyt helpommalla jos olisi sen hetken voinut ”tehdä kuten muut”. Mutta kun ei halua niin pakottanut en ole. Opettajat ovat koittaneet kai jonkun verran.

    Olen iloinen jos se kuuluu se lapsen persoonan kunnioitus. Esikoiseni on kasvattanut minua niin paljon etten koskaan voi niin paljon kasvattaa ketään. Ymmärtämään, hyväksymään jne.

    Kirjailijatar; vapauttavaa hyvinkin ja yllättävää, tai miten sen sanoisi…jos tulee pienikin sellainen hetki ettei ”tunnista itseään” vaan näkee itsensä ulkopuolisen silmin. Jännä juttu.

    Liivia; en määkään nyt tietysti päiviäni täytä sillä että pukeudun täällä roolivaatteisiin ja kuljeskelen ympäriinsä;-)
    Mutta kivaa se on kun siihen on luonteva tilaisuus.

    Mei: kiitos. Se oli silloin aikoinaan Selfpotrait Tuesday -kuvana. Aamutakki ja hiukan naamamaalia pojalta.

  12. Allu sanoo:

    Minä olen aina ihmetellyt, miten täkäläiset muuttuu karnevaaliaikaan. Eri vaatteet vaan päälle ja sitten uskalletaan sanoa ihan eri asioita kuin normaalisti.

  13. Riikka sanoo:

    Meidän esikoisella sama juttu, pelkää pellejä ja naamareita. Ei yhtään halua mennä sirkukseen. Nykyään kyllä itse pukeutuu välillä leijonaksi tai merirosvoksi mutta huomaan että hätkähtää sitten omaa peilikuvaansa.

  14. Tintti sanoo:

    Naamioituminen ja koristautuminen on varmaan kanssa niitä juttuja, joihin pitää kasvaa ja tottua, olla ensin sinut itsensä kanssa. Itsensähukkaamisen ajatus ehkä liittyy myös orastavaan lapsuuden loppuun ja teini-ikään. Se on myrskyä se. Minä hukkaan itseni vieläkin, kun pistän päälle hameen [poikatyttö], ja jo pienenä olin mieluummin Prinssi Rohkea kuin se kitisevä prinsessa, joka ei saanut mitään aikaan, ei edes lohikäärmettä taltutettua. Mutta ei se tarkoita, että olisin mies. Korkoa pitää olla ja korvakoruja [sillä muita koruja en käytä]; yläosakin sopivan naisellinen, mutta ilman liikaa glitteriä, sillä mulla on omasta takaa pari huomionherättäjää :D . Toisaalta mua kiehtoo kauheasti burleski ja kabaree, [sirkus ja kabuki] mutta en menisi suurin surminkaan lavalle keikistelemään. Se on privaattijuttu se.

  15. outi sanoo:

    nii-i. se on paradoksaalista hommaa tuo toisena oleminen. 1700-luvulla tästä kirjoitti jo Diderot ”Näyttelijän paradoksi”, se kirja piti lukea ja tenttiä koulussa, en muista siitä mitään..

    mutta onhan se kiinnostavaa, olla tietoisesti kaksi; minä ja joku muu.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s