Alati kiittämätön

Sen jälkeen kun molemmat lapset ovat alkaneet käydä koulua minusta on tullut aivan mahdoton. Olen niin kovasti niiden yksinäisten päivieni perään että kun viikonloppu tulee, suorastaan ahdistun. Välillä ajattelen että olen kiittämätön lurjus ja sietämätön ämmä kun minusta on mukavinta olla yksin kotona ja tehdä omia asioitani. Tulee myös se puolipakollinen syyllisyys siitä etten niin erityisen kieli pitkällä odota päiviä jolloin koko perhe on koolla….

Vaikka mikäs tässä toisaalta on. Nyt esimerkiksi en voi tehdä ihan sitä mitä eniten haluaisin, mutta toisaalta minun ei ole pakko myöskään tehdä mitään mitä en halua. Niin että katsellaan sateen putoamista ja nautitaan viikonlopusta.

Violet:in puolella on uutta.

Mainokset

18 comments on “Alati kiittämätön

  1. Kirjailijatar sanoo:

    Minusta yksin oleminen on ihanaa, tosin tässä tilanteessa harvinaista luksusta. Enkä ikävöi perhettä, jos olemme erossa. Olen ollut esikoisesta erossa kohta vuoden, enkä ole kokenut raastavaa ikävää. Oikein tulee huono omatunto, kun ihmiset kysyvät, että ikävöinkö kovasti ja vastaan, etten. Ollaan vaan kurjia ämmiä :) Minä luulen, että se on hyvä asia, ettei ripustaudu muihin ihmisiin, ei edes omiin lapsiin. Ne saavat tilaa olla ja kasvaa omanlaisikseen. Ei se sitä tarkoita, etteikö rakastaisi yli kaiken.

  2. jaana sanoo:

    Puhut ihan kuin minun suullani. Syyllisyys vain välillä iskee näistä fiiliksistä.

  3. Linnea sanoo:

    NIIN tuttu tunne. Täällä on myös kurja, itsekäs ämmä.

    Teimme muutama vuosi sitten miehen kanssa ratkaisun, että kumpikin vietti sapattivapaata; minä ensin vuoden ja hän sen jälkeen puoli vuotta. Meistä kummastakin on niin ihanaa ja rentouttavaa, uudistavaa olla välillä ihan yksin omien asioiden, tekemisten ja ajatusten kanssa.
    Tällaisen suurperheen kanssa kyllä viikonloppuisin välillä kuristaa kurkkua, vaikka paivääkään ei vaihtaisi :-)
    Antoisaa ja leppoisaa päivää teille koko perheelle!

  4. Violet sanoo:

    Kirjailijatar: jos olen käynyt yksin SUomessa multa on moni kysynyt että no eikö ole kauhea ikävä lapsia. Ei ole kauhea, ei yleensä edes pieni. Olen ollut poissakin aina vain n. viikon, hyvä luoja sentään!
    En ehkâ varsinaista syyllisyyttä ole asiasta tuntenut mutta olen kyllä huomannut miten naiset kovasti ääneen kaipaavat lapsiaan, joskus jo kahden päivän päästä. Eikâ ole kyse mistään pikkuvauvoista.
    En mÄ kenenkään tunteita ”vääriksi” moiti mutta toisinaan mietin että onko taustalla oikea kaipaus todella vai sanotaanko niin vain koska se on yleisesti hyväksyttävää.

    jaana: silloin jos tunnen syyllisyyttä tämÄn asian suhteen mietin: kenen silmissä minä nyt tätä tunnen? Kenen takia, lopulta?

    Linnea: kyllä mää suorastaan vähän ihmettelen ihmisiä jotka eivät halua tai osaa olla koskaan yksin. Ehkä hekin ihmettelevät minua, toisaalta.

  5. Sissi sanoo:

    Oi ihanaa kun saa lukea että muitakin ”itsekkäitä ämmiä” ilmoittautuu! Huh, syyllisyyden kiviä suorastaan vierii sydämeltä. :)

    Minä lähinnä ahdistun yhteisistä lomista, kaipaan yksinäisyyttä ja rauhaa. Enkä ikävöi, kun joskus harvoin pääsen yksikseni reissailemaan. Yksinolo on harvinaista herkkua kun lapset ovat pieniä, mutta näköjään sitä kaikkeen tottuu. Eläkepäiviä odotellessa…. ;)

  6. Liivia sanoo:

    oi minäkin rakastan yksinoloa, mutta tiettyyn pisteeseen asti. Muutama tunti riittää kerrallaan, kyllä minä jo viimeistään illalla kaipaan lastani.
    Toisaalta voin nykyään aika hyvin puuhata kaikkea sitä mitä puuhaisin yksinkin ollessani, joten perheen läsnäolo ei kauheasti haittaa. Jokainen puuhailee aika hyvin omiaan, emme tee väkisin mitään yhdessä.
    Mutta matkoja ilman perhettä kaipaan todella. Viimeksikin raahailin reissussa kahta kivirekeä perässäni ja ajattelin noin sata kertaa ’kunpa olisin täällä yksin’.

  7. Violet sanoo:

    Sissi: no ihan varmasti on. Kaikki ”syylliset” eivät vain kehtaa sanoa.
    Mitä sanot eläkepäivistä niin mielenkiinnolla odotan millä mielellä sitten. Ehken osaa olla hetkeäkään yksin vaan änkeän koko ajan poikien perheisiin tai jotain;-)

    Liivia; Minulle oikein hyvin sopii se arkinen rytmi että lapset ovat koulussa ja haen heidät sitten siinä neljän viiden aikaan.
    En mää voi sanoa että siinä vaiheessa mitenkään erityisesti kaipaisin mutta siinä vaiheessa olen tasaisella mielellä koska olen saanut olla yksinkin.
    Mun mieheni kotonaoloa ei juuri edes huomaa jos totta puhun. Ei myöskään esikoisen. Mutta sitten kun nuo kaksi poikaa ovat samaan aikaan kotona niin jo alkaa huomata…
    ja silloin vaikka kirjoittaminen tai lukeminen on lähes mahdotonta.

    Voihan kivireki..;-) Tiedän tunteen…

  8. Mei sanoo:

    Musta on rehellistä sanoa, että lasten kanssa oma rauha alkaa tulla vähitellen tärkeäksi. Kaikki ei ehkä kehtaa sanoa sitä (tai koe niin) -mutta hitot siitä! Ja ärsyttää sellainen kysely, että joko on kamala ikävä. Aika aikaansa! Jos on lähes aina lasten kanssa, viikon selviää vuodessa ilman kaipauksen ripausta. Jälleennäkeminen on kuitenkin ihanaa. Pitkässä liitossa on oppinut olemaan yksin seurassakin, mikä on ihanaa.

  9. Leena Lumi sanoo:

    Tiedän tasan tarkkaan, mitä tarkoitat. Muistan kun Meri meni vihdoinkin kouluun ja sain aamupäivät itselleni. Olin rikas! Minulla oli omaa aikaa. Aikaa tehdä juuri mun omia juttuja.

    Nyt sanon pahimman: Olen todellisessa intohimoavioliitossa, mutta mieheni pidemmät työmatkat ovat minulle lepoa. Olen tehnyt senkin, että sulkenut puhelimen viikoksi ja uppoutunut Emily Dickinsonin runoihin muinaisenglannilla, vuorokausirytmini on mennyt miten sattuu, olen syönyt kun on ollut nälkä ja vain rakkaan koiran ulkoilutus on pitänyt minut jotenkin rytmissä. Olen antanut miehelleni soittoajat, sillä en halua tulla alati häirityksi. Joitakin tämä huvittaa. Minua ei yhtään. En kuule edes ajatuksiani, jos jatkuvasti joku soittaa tai puhuu tai tulee ja menee.

    Ja oli aikanaan palkitsevaa, kun lapsen koulupäivät pitenivät ja sain enemmän minun aikaa/omaa aikaa.

    Mikä viihtymys hiljaisuus/rauha/yksinäisyys voikaan olla!

  10. Maria sanoo:

    Touche!

  11. Outi sanoo:

    Just noin. Olen välillä uskonut olevani luomakunnan kurjin äiti, kun kaipaan niin kipeästi omaa aikaa ja tilaa. Voi sitä silmien pyörittelyä, kun olen huokaillut menossa olevaa kesä”lomaani”: 24 h kaksi kuukautta lasten hoitoa nonstoppina. Pitäisi kuulemma olla koko ajan kivaa, kun saa olla omiensa kanssa. Tietysti on kivaa. Välillä. Ja tietysti tuleee ikävä. Siksihän tämä on tällaista, kun en itse pysty irrouttautumaan. Mutta silti; voi kait sitä ihminen sanoa, että aina ei jaksa. Ja että en minä ihan suoranaisesti lomana pitäisi. Nämä minun ovat vielä aika pieniä; vaativat paljon käsityötä. Joskus tuntuu, että sitä pitäisi olla jonkinlainen superihminen vain sen takia, että on synnyttänyt joskus.

  12. Ihan tuttua… muunmuassa nyt, kun olen ollut viikon poissa kotoa töissä. Kamala ikävä oli lapsia juu ja niillä minua, mutta väsymys ottaa voiton. Mies lähti keikoille jäin katraan kanssa yksin, enkä sitten millään jaksaisi kuunnella kattilankansimusiikkia, pianon soittoa, on tylsää -manifestiä tai äitiäitiäiti- huutoja. Haluaisin olla yksin ja hiljaa!

  13. Riikka sanoo:

    Täällä alati samoin tunteva. Viime aikoina olen tuntenut itseni kamalan huonoksi tämän vuoksi, olenhan kuitenkin ihan itse päättänyt hankkia kaksi lasta, jotka niin ihania ovatkin.

  14. Violet sanoo:

    Mei: yksin yhdessä, olet oikeassa. En jaksaisi jos toinen haluaisi vaikka koko ajan keskustella.

    LeenaLumi; joitakin huvittaa muuta minusta on hyvä että itse tietää mitä tarvitsee ja vielä parempi jos onnistuu elämään sellaisen ihmisen kanssa joka ymmärtää sen ja hyväksyy ja säännöt on selvät.

    Maria; toivottavasti ei uponnut;-)

    Outi: Välillä on kivaa, totta kai. Mutta hyvä ihme, kyllä lapsetkin minuun uupuvat, totta kai! Olisi karmeaa elleivät sitä tekisi.
    Ja ei, ei se minustakaan lomaa ole. mitä pienemmistä kyse, sen enemmän siinä tosiaan on sitä käsityötä ja myöhemmin sittten muuta. Huolta ja setvimistä ja järjestelyjä.

    Aurinko ja kuu; ”on tylsää -manifestia”, ai ai ku naurattaa samaan aikaan kun tunnen sympatiaa sinua kohtaan.

    Riikka; ja miten sitä voisi edes tietää millaista se kaikkineen sitten on kun ne lapset ovat siinä ja elämä muuttuu jne…..Eihän sellaista voi tietää eikä voi varmuudella tietää ”osaako” sitä ja miltä se tuntuu.
    Mutta SILTI: en olisi tuon takia jättänyt yrittämättä lasten saamista. Kai tämä on niitä asioita että pää edellä vaan, kai siitä hyvä tulee……

  15. Heli sanoo:

    Tämäpä on hyvä puheenaihe.

    Itse olen just niitä äitejä joita lähinnä rassaa tuo lapsilauma ympärillä. Silti he ovat elämäni paras asia. Tosi ristiriitaista… Olen halunnut olla kotona heidän kanssan ja pitänyt sitä tärkeänä – ja samalla ollut siihen ihan kypsä. Halusin pois kotoa, töihin, mihin vaan… ja nyt sitten haluaisin olla vain kotona ja vain heitä varten. Ja samalla kuitenkin yksin, omien juttujeni kanssa.

    Kesälomat, mitä ne on äideille?? Just tuota 24/7 työmaata… tee ruokaa, vie rannalle, viihdytä.. EN!! Melkein kaikki puuhat tuntuu taakalle ja silti haluan olla tässä just. Ihan aina en tajua itseäni todellakaan… Äitinä olo on ihanaa ja kamalaa, parasta ja kauheinta.

    Nyt kun lapset on jo aika isoja (8v-15v) ne kyllä jo tuntee mut ja tietää etten ole mikään leikkitäti. Ja vaikka olen kai aika etäinen niin silti olen kanaemo ja heistä huolehdin. Ja vaikken sano että rakastan niin silti he on elämäni tärkein asia.

    Kai tää on vaan tätä jossain välimaastossa taiteilua…

  16. Susanna sanoo:

    Tämä on varmasti vähän vaiettu juttu, luulisin. Ihanaa että otit asian esille!

    Minun tuttavapiirissäni on paljon perheelleen omistautuneita äitejä. Toiset ovat sitä niin, että menevät oman jaksamisen rajoilla. Itsestä ammennetaan kaikki ja vähän enemmänkin muiden hyväksi. Jokainen arvannee lopputuloksen.

    Minä olen aina pitänyt omasta ajasta kiinni ja koen jatkuvasti syyllisyyttä siitä. Tulee väkisinkin verrattua itseään jossain määrin tuttavapiirinsä äiteihin, vaikka tajuaa ettei niin omistaunut tarvitse kenenkään olla.

    Olen törmäyskurssilla huomionhakuisen jälkikasvuni kanssa. Hän haluaa sitä kaikenaikaa ja minä en jaksa antaa. En joka hetki. Lapseni tekee olemassa olonsa tiettäväksi, vaikkei sanoisi sanaakaan. Harvoin sellaisia hetkiä kylläkään on – ja seḱin on väsyttävää, jatkuva puhuminen.

  17. Violet sanoo:

    Heli: Kesälomat, mitä ne ovat, tuota on kuule paljon mietitty.
    Mä OIKEASTAAN mieluummin vaikka veisin sinne ja tänne (no en koko aikaa!) mutta eniten mua risoo ehdottomasti sellainen että lapset eivät osaa olla keskenään, että eivät osaa olla yksin, että eivät osaa olla tekemättä….kaikesta tuollaisesta syntyvä ulina on ihan pahinta.

    Susanna; Se onkin tavallaan hankalaa tasapainoittelua kun lapsi vaatii/pyytää huomiota eikä sitä halua/ jaksa koko aikaa antaa. Että kun toisaalta ajattelee että ”pitäähän lasta nyt kuunnella”, kohta kasvaa eikä enää edes pyydä mitään, lakkaa pyytämästä kun huomaa ettei kukaan välitä…..ja sitten toisaalta on tämä että minä ainakin ajattelen että joka ikisen ihmisen on oikein hyvä oppia ettei aina voi olla huomion keskipisteenä, ei voi aina olettaa että muut ovat sinua varten, pitää osata olla yksin, ainakin vailla ”leikittäjää”.

  18. kl sanoo:

    Heh, tuttua. Menin töihin jo lapsen ollessa seitsenkuinen, tiesin ettei minusta ole olemaan kotona (itse en osaisi olla kotosalla lapsen kanssa enkä ilman, tarvitsen työtä ja sen tuomaa rakennetta päivään). Lapsi voi mainiosti isänsä kanssa kahden kotosalla, nyt tulossa olevan toisen lapsen kanssa ajateltiin tehdä samoin. Isäkin oli onnellinen kun sai laatuaikaa pikkuisen kanssa.

    En toisaalta ihmettele niitä, jotka ikävöivät perhettään. Eräs ystäväpariskunta, joilla on kolme lasta, tekee töitä kotona. Perheen äiti on myöntänyt, että hänellä on lapsiaan ikävä jo silloin, kun he ovat päivän esikoulussa tai koulussa. Heillä on ihana perhe ja tykkäävät viettää aikaa yhdessä. En ollenkaan epäile että sanoisivat noin vain koska pitää sanoa. Oma miehenikin on sellaista sorttia – ennen lasta, silloin alkuaikoina hän välillä sanoi, että olisi ihanaa jos ei meidän tarvitsisi koskaan olla erossa. Hyppäsin kauhusta melkein ilmaan. Rakkaista rakkainkaan ei tarkoita sitä, ettei itsensä kanssa haluaisi välillä laatuaikaa. Onneksi nykyään hän tietää jo mitä tarvitsen :)

    Haaveilen matkasta kaveriporukassa, ilman perhettä. Viime syksynä sellainen tehtiinkin. Ehkä taas pian uusiksi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s