1680 kertaa minä autan sinua

En aio kertoa perinpohjin esikoisemme syömisongelmista. Sanon vain että ne ovat olleet perheen kolmas lapsi alusta asti, että apua on haettu (muttei saatu), että kaikkea on kokeiltu ja että – ennen kaikkea – olemme lopen uupuneita vastaamaan ihmettelyihin ja kuulemaan sormi pystyssä esitettyjä ”lapsella pitää maistattaa uusia ruokia 10-15 kertaa ennen kuin hän hyväksyy ne”.

Olemme tottuneet huoleen ja olemme repineet tukkaa päästämme. Olemme onneksemme kuitenkin voineet havaita lapsen kasvavan ja sairastavan äärimmäisen vähän.  Ja nyt, kun lapsi on 11-vuotias tuntuu siltä että olemme löytäneet lääkäriryhmän joka tietää mistä puhumme. Ihmisiä jotka tajuavat ettei asia johdu meistä vanhemmista, meidän kasvatuksestamme tai sen puutteesta. Asiantuntijoita jotka ovat ennenkin nähneet ainakin melkein samanlaisia tapauksia.

Jo tämä helpottaa meitä ja silmin nähden poikaa itseään.

Nyt yhtenä apukeinona on aloitettu suun alueen ”désensibiliation”, yksinkertaisesti suun totuttaminen toimimaan eri tavalla. Siten, ettei yökkäysrefleksi toimisi turhan helposti, noin ensimmäiseksi. Se tarkoittaa 7 kuukauden hoitoa, 8 pientä noin minuutin kestävää käsittelyä joka päivä. Noin 1680 kertaa minä siis tungen sormet lapseni suuhun, mutta minä teen sen mielelläni. Minä tekisin ihan mitä vain, uskotteko, ihan mitä vain jos se auttaisi häntä joskus nautiskelemaan vaikkapa jäätelöstä. Tai laittamaan spagettia suuhun. Tai kunnon pihviä. Tai kakkua. Tai niitä kaikkia muita asioita joihin ei ole koskaan vielä pystynyt.

Olemme varmaankin oikeilla jäljillä vaikka lääkäriryhmän mukaan tämä ei ole suinkaan ainut polku. Tulemme tapaamaan vielä monia asiantuntijoita, uskon. Onneksi ne ovat kaikki siellä saman katon alla ja puhuvat keskenäänkin. Ehkä tämä kaikki on vuoden päästä vain muisto.

Mainokset

70 comments on “1680 kertaa minä autan sinua

  1. Kukkis sanoo:

    Huh! Konsti kuulostaa hurjalta, mutta ihanaa että apua on vihdoin löytynyt ja olette toiveikkaita. 1680 kertaa tsemppiä sitten vaan! Minäkin toivon että poika oppisi nauttimaan ruoista, varsinkin kun tämän blogin perusteella olet aika mainio kokki :)

  2. Violet sanoo:

    Kukkis; ettei kukaan ymmärrä väärin niin kyse ei ole siis siitä että vain tungen sormet kurkkuun. Ikeniä hierotaan ihan pieneltä alueelta kerrallaan ja aluetta kasvatetaan ajan mittaan. Myös kieltä käsitellään tietyllä tavalla.

    Ennen kuin voi oppia nauttimaan ruuista pitää päästä siihen että niiden suuhun laittaminen on mahdollista ja ei-epämiellyttävää….

  3. minjo sanoo:

    Uusi idea kuulostaa erikoiselta. Hienoa kun alkaa toimia. Ja hyvä, että on toivoa, pojalla itselläänkin! Todella kurja tuollainen vaiva. Olin itsekin yökkäilijä, mutta pystyin kuitenkin syömään tutumpia perusruokalajeja, vaikka lajittelinkin kaiken lautasen reunoille koostumuksen mukaan… Tsemppiä kovasti!!! Poika näyttää supersuloiselta!

  4. Kirjailijatar sanoo:

    Vanhempien huoli lapsen sairauden edessä. Se on niin riipaisevaa nähdä omien lasten kärsivän. Toivon totisesti, että tästä uudesta hoidosta on teille apua. Poikaparka, minäkin toivon, että hän pystyisi nauttimaan jäätelöstä ja pihvistä.

    Taas kerran muistin, kuinka onnekas saa olla, kun omat lapset voivat hyvin. Tsemppiä teille, sinulle, pojalle ja koko perheelle!

  5. Violet sanoo:

    minjo; tämä menetelmä on erään ranskalaisen lääkärin kehittämä ja sitä on käytetty jo vuosia menestyksellä, kuulemma .Usko ja toivo pitää olla, mutta lukemani/kuulemani perusteella kyse on puhtaasti siitä että aivoille opetetaan uusia ratoja, noin yksinkertaistettuna.

    Syömisongelma on yksi osa, elämän muilla alueilla on muitakin juttuja hänellä. Liittyvät ainakin osa samaan asiaan.

    On tietysti vähän vaikea puhua tästä kaikesta kun en selitä tämän enempää mutta en jaksa, en viitsi, en halua ihan kaikkea ja täysin tarkasti kirjoittaa, siksi saattaa vaikuttaa epämääräiseltä. Minulle on kuitenkin äärimmäisen tärkeää panna tämäkin asia tänne. Tsemppinä itselleni ja ehkä jollekin muullekin.

  6. Violet sanoo:

    Kirjailijatar; kiitos sanoistasi. Se että lapsi kieltäytyy ruuasta on monelle kuin lapsi kieltäytyisi sen antajastakin, torjuisi. Nämä asiat pitäisi pystyä pitämään erillään, mutta…varsinkin kun on ihan vauvasta ja pienestä kyse niin syömiseen liittyy kovasti tunteita varsinkin meillä äideillä.

    Sitten kun lapsi on isompi niin yleensä kaikki ongelmat pannaan vain sen piikkiin että ”lapsi on vaikea” tai ”ronkeli”. Joskus ehkä sitäkin, mutta ellei, niin onpa kuulkaa vaikea selittää!

    Jostakin syystä ”hyvin syömistä” pidetään jotenkin vanhempieni ”saavutuksena” ja ”huonosti syömistä” sitten taas epäonnistumisena. VAIKKA kyse olisi asioista joille nyt vaan ei voi mitään ja jotka eivät liity (hyvä ihme sentään…) vaikka siihen missä järjestyksessä kiinteitä ruokia on alettu tarjota, montako kertaa tai miten vanhemmat itse syövät tai eivät syö.

  7. mariahyle sanoo:

    Kiitos tästä mitä kerroit!Olemme eläneet ja elämme yhden omamme kanssa vuosia haastavina ruokaelämää.Ei varmasti noin rankkana mutta rankkana ”syyllistämishöykytyksessä” ja loputtomien ”oletteko kokeilleet..ja teillä on varmaan jotain päläpälä..” vanhempina ja nyt lapsi isompi yrittää myös itse.Voimia voimia sinulle äitinä!Sitä toivon sydämestäni!Kun lapsi kuitenkin kasvaa ei kaikki ole voinut mennä pieleen ja edistystä on varmasti tapahtunut!Tsemppiä pojallesi.

  8. Jonna sanoo:

    Aiemminhan ne ns. hyvin syöneet lapset on näyttäneet ihmisten silmissä hyvältä, pulskilta. Vauvasta asti lapsille on tuputtamalla tuputettu ruokaa, vaikka vauva ei siitä olisi edes kiinnostunut. Tämä on saattanut osiltaan aiheuttaa sen, että ihmiset myöhemmällä iällä kamppailevat ylisyömisen ja liikalihavuuden kanssa.
    Minä uskon, että useimmat lapset osaavat syödä sen verran kuin heille on hyväksi. Miettii vaikka rintaruokittuja vauvoja, itsehän he säätelevät alusta saakka minkä verran syövät ja useimmat kasvavat hyvin.
    Tietenkin on aina niitä muitakin, kun lapsi ei kasva tai sitten, että takana on sairaus.

    Teidän tapaus on varmasti riipaiseva. Toivon todella, että asiaan löytyy ratkaisu. Syöminen on suuri ilo, kun siitä pystyy nauttimaan. Toivon, että teidän poikakin saa nauttia siitä.

    Ja hei kuule. Hyvä, että kirjoitat äitinä tälläisestä aiheesta. 1680 kertaa tsemppiä teille!

  9. Miia sanoo:

    Mielenkiintoiselta kuulostaa tuo, ja järkevältäkin. Tuo uusien ratojen opettaminen. Kaikki ei ole aina niin itsestään selvää, onneksi monia asioita voi oppia. Tsemppiä!

  10. Violet sanoo:

    maria; Niin, ihmisillä on paljon neuvoja ja ihan varmasti ainakin suurin osa tarkoittaa ”vain hyvää”, en sitä epäile. On silti asioita joita ei voi käsittää elleivät ne ole omalla kohdalla tuttuja.
    Kaikki ei suinkaan ole mennyt pieleen, ehei. Poika on omansalainen mutta aivan huippu tyyppi. Edistymisestä ruoka-asiassa ei voi kyllä puhua. Ruoka-aineita on ehkä viitisentoista eikä se ole vuosikausiin muuttunut. Mutta se on todistettu että lapsi VOI kasvaa ja pysyä terveenä aivan ihmeellisellä ruokavaliolla.

    Jonna; Minä uskon aivan samoin tuohon itsesäätelyyn. Määrä ei sinänsä olekaan meillä koskaan ollut suurin ongelma vaan laatu. Hyvin rajoittunut valikoima alusta asti. Tietty koostumus ja tuntuma. Muoto, värikin. Eikä se ole ”ronklausta”.
    Syöminen on muutakin kuin sitä että lappaa tavaraa leipäluukusta mahaansa ja pysyy hengissä. Syöminen on sosiaalistakin ja syöminen on osa kulttuuria.
    Lapseni on nyt sen ikäinen että hän hyvin tajuaa olevansa erilainen ja on kyllästynyt hänkin kysymyksiin. Että miksi ”ei kelpaa” kakku syntymäpäivillä…etkö edes karkkia huoli?????
    Hän on sanonut itse että toivoisi että pystyisi. Se on tärkeä osa siinä että onnistumme. HYVIN vähitellen.

  11. morso sanoo:

    Huh. Tsemppiä teille. Hyvä että vihdoin löytyi taho, joka ottaa asian vakavasti ja hakee ratkaisuja. Itse olen nuorempani kohdalla kokenut raskaaksi sen, että apua pitä kaivaa kiven alta. Joka paikassa saa polkea jalkaa ja lyödä nyrkkiä pöytään, että tulee otetuksi vakavasti ja asiat edistyy. On superhienoa, että teidän asiaa hoidetaan yhden katon alla. Kärsilällisyyttä vielä kilokaupalla, tie on pitkä, mutta onneksi valoa näkyy jo.

  12. Ppi sanoo:

    Toivon vilpittömästi, että tuosta menetelmästä on apua, vaikkakin kuulostaa todella hurjalta, kun en ole tällaisesta aikaisemmin kuullutkaan. Tsemppiä sinne teille!

    Tuo esikoisesi vaikuttaa muutoinkin omanlaiselta, erikoiselta. Ei sillä, että tottahan kaikki ovat omanlaisiansa. Ymmärtänet mitä tarkoitan :)

  13. Liivia sanoo:

    Koska kyse lienee samasta ongelmasta kuin tytölläni, olen pelkkänä korvana.
    Mutta antaako hän todella laittaa kätesi suuhunsa? Minä en saa edes koskea heiluvaan hampaaseen.
    Toivon kovasti kovasti että teillä mennään parempaan. Samaa toivon meille, vaikka en nyt kylmiltään lähde tuohon, kun en asiasta enempää tiedä.

  14. Kati sanoo:

    Rankalta kuulostaa. Toivotaan, että tuo uusi hoito tosiaan olisi se ison avun tuoja ja hirmuisesti voimia sinulle jaksaa. Vaikka kummasti sitä lapsensa hyvinvoinnin eteen on valmis tekemään kaikenlaista. :)

    Meilläkin on taisteltu tietttyjen ruoka- ja syömisongelmien kanssa (ei ihan noin vakavien juttujen kanssa kuin teillä) ja aina välillä on tehnyt mieli tunkea ne hyvät neuvot neuvojien kurkkuun… Siinä ei kamalasti auta sekään, että tietää, että tuskin kukaan moisia pahalla jakelee. Aina ei vaan jaksa kuunnella.

  15. Anioni sanoo:

    Voi miten kurja kuulla tuollaisesta ongelmasta lapsellasi. Tosin nyt kuullostaa hyvältä, kun apua on mahdollisesti saatavissa!

    Omani oli pitkään yökkäilijä pienempänä lapsena, ja välillä oli aivan syömättömiäkin kausia. Ei hän vieläkään ole hyvä syömään, ja ”ronkeli” ja ”vaikea” -määritelmät olemme kuulleet useiden suusta. Huoh, olen aivan väsynyt kuuntelemaan niitä. Tiedän oikein hyvin miten rasittavaa lapsen syömättömyys ja kaikki siihen liittyvät vaikeudet ovat. Ja varsinkin se, kun ulkopuoliset tuntuvat tietävän paremmin mitä pitäisi tehdä.

    Toivon jaksamista teille uuden aloittelussa ja toivottavasti hyviä tuloksia alkaa näkymään.

  16. LankaLaura sanoo:

    Hei, kirjoitat tärkeästä asiasta, joka tuntuu olevan aika yleinenkin. Itsekin tiedän kolme pientä tyttöä (eri perheistä), jotka eivät syö juuri mitään. Se ei todellakaan johdu kasvatuksesta tai siitä, että vanhemmissa tai ruoassa olisi jotain vikaa. Kumman vähän aihetta on tutkittu, sanotaan vain, että kyllä terve lapsi syö, kun on nälkä. Hyvä kuulla, että tuollaisia hoitomuotoja on nyt kuitenkin kehitetty.

    Olen kyllä samaa mieltä siitä, että kyllä ne lapset kasvaa suppeammallakin ruokavaliolla, kunhan ne ruoka-aineet mitä syö, ovat sitten terveellisiä. Sen muistan lukeneeni, että d-vitamiinin puute aiheuttaa ruokahaluttomuutta. Teidän poika on kyllä tosi suloisen ja fiksun näköinen, ei näytä yhtään puutostautiselta. :)

  17. Violet sanoo:

    morso: Tuota se kyllä vähän kaikkialla on. Suuri hidaste tässä on ollut se ettei lapsessa ole mitään sellaista ”näkyvää” jonka voisi yhden vastaanoton aikana havaita. Silloin aletaan usein pohtia että vanhemmat liioittelevat tai eivät ole tajunneet yksinkertaisimpiakaan asioita lastenkasvatuksesta. Minulle on mm. sanottu että jotta lapsi innostuu ruuasta niin sitä pitää olla pöydässä tarjolla – ja sitten on katsottu sillä tavalla merkittävästi…
    Kun olen kertonut että lapseni kieltäytyy (ihan vauvasta asti) koskemasta käsillään ruokiin, ei koskaan leiki ruualla, kääntää suunsa systemaattisesti sivuun jne. niin minulle on vastattu ”madame, onneksi olkoon, tulee vähemmän pyykkiä”! vaikka se ettei lapsi tutustu ruokaan (tai muuhunkaan!) käsittelemällä sitä, varastelemalla pikku paloja jne. on harvinaista.

    Olemme oppineet kyllä tietyn lähestymistavan asiantuntijoiden pakeilla istuessamme. Ja se näyttää toimivan vihdoin. Belgiassa olen kyllä ylipäätään saanut avun ja hoitoa asiaan kuin asiaan hyvin helposti ja nopesti.

    ppi: menetelmä ei missään nimessä ole mitenkään hurja tai vaikea. Ikeniä hierotaan aivan tietyllä tavalla ja tietyssä järjestyksessä ja tietyltä alueelta jne. Ja kieltä kosketellaan samojen periaatteiden mukaan. olen iloinen siitä että poika on mukana halukkaasti. Hän on itse sanonut: uskon että tämä voi auttaa ainakin vähän.

    Kyllä, hän on omansalainen, erikoinenkin. Tai ei meille enää mutta kummiskin. Hyvin monissa arjen aivan perusasioissa hän on edelleen täysin alkeissa. Sitten toisissa asioissa mennään sellaisissa sfääreissä ettemme pysy mukana. Hänen suhtaumisensa muihin ihmisiin, leikkiin, leluihin, asioiden tekemiseen, jne. on alusta asti ollut hyvin erilainen kuin lapsilla yleensä eikä se ole aina ollut helppoa.

    Liivia; kaikkea en ole sinulle puhunut enkä tietysti tytöstäsi kaikkea tiedä joten sen pidemmälle en lähde vertaamaan mutta varmasti samoja piirteitä on, se on tullut selväksi.

    Antaa panna käden suuhun nyt koska ymmärtää miksi se on tärkeää. Enää ei tarvitse paidoista leikata etikettejäkään eivätkä sukkien saumat satuta;-) Että semmosta edistymistä.

  18. Sanne sanoo:

    Rohkea ja kaunis kirjoitus. Oma poikani alkoi änkyttää 3-vuotiaana, aivan eri vaiva, mutta fiilikset olivat samat kuin sinulla. Tärkeintä minulle oli uskoa TÄYSIN, että vaiva paranee. En hetkeäkään epäillyt sitä, kun kävimme puheterapiassa lukemattomat kerrat. Tämänkin vaivan kanssa on sitä koulukuntaa, että perhe, ja etenkin äiti, on jotenkin vaivan puhkeamiseen syypää. Toinen tärkeä juttu oli, että poika itse oppi siihen, ettei juttu ole mitenkään outo, vaan osa häntä itseään. Ja 6-vuotiaana änkytys poistui, poika on nyt 14-vuotias, eikä edes murrosiän myrskyt ole sitä palauttaneet. Muista uskoa ja yrittäkää suhtautua vaivaan, niin kuin sitä ei olisi; tiedän, tiedän, se on vaikeaa. Omani kysyi joskus pari vuotta sitten minulta, äiti, miksi me käytiin siellä Erjalla silloin, kun olin pieni…hänellä itsellään ei ole nimeä vaivalleen ollenkaan, se vaan oli osa häntä silloin joskus…

  19. Violet sanoo:

    Kati; sitä en usko (eikä lääkärikään tai siis se pieni ryhmä joka nyt on avussa) että tämä mitenkään yksistään auttaisi. Mutta tärkeä osa saattaa olla.
    Minulla ei ole mitään ongelmaa vetää tämä läpi. Vihkoon vaan ruksia aina kun yksi hoito on tehty.

    Anioni; minua on toisiaan suorastaan alkanut itkettää kun joku on päivitellyt miten ”huonosti” omansa syö…kun ei kelpaa porkkana, ei kelpaa ruusukaali, ei edes tavallinen kaali!
    Silloin olen miettinyt: jos nyt kerron mitä minun lapseni syö ja luettelen ne asiat mitä hän on ikinä pannut suuhunsa niin luulet että valehtelen.

    LankaLaura; on syömättömyyttä ja ”syömättömyyttä” ja sitten sitä että määrät voivat olla kohtuullisia ja suuriakin mutta aina sitä samaa. Aivan samaa ja samalla tavalla.
    Suurinta ihmetystä saan aikaan kun sanon ettei lapseni ole koskaan suostunut panemaan suuhunsa rippustakaan minkäänlaista pastaa. Ihan yksi helvetin väli minkä muotoista se on. Nyt kun hän osaa itse paremmin selittää ymmärrän aika hyvinkin.
    Hän ei myöskään ole koskaan syönyt kalaa eikä esim. naudanlihaa. Siis ei murustakaan.

  20. Violet sanoo:

    SAnne: valitettavasti tähän ei voi ainakaan täysin suhtautua niin kuin ei olisikaan. Ajatelkaamme esim. kun lapsi on viikon koululeirillä. Sanomme etukäteen opettajalle että turha sitten ihmetellä, lapsi syö siellä tuskin muuta kuin leipää, maitoa, banaania ja kinkkua jos sitä on (ja se on tietynlaista).
    Ja niin käy.
    Ja kun tulevat takaisin opettaja päivittelee ja sanoo että oli varma että ”muiden esimerkki rohkaisee syömään”(miten monta vuotta tätä on luultu) jne.

    Ja lapseni sanoo että ensin hän vastaili muiden kysymyksiin, sitten ei jaksanut edes enää kuulla niitä. Hän kertoi ilahtuneensa että kyselijät ottivat seuraavan uhrin kun oli joku muslimi joka ei ottanut sianlihaa. Sitten oli hänen vuoronsa selitellä.

    Tämä syömisasia (ja jotkut muutkin pojan piirteet) ovat vaikuttaneet koko perheen elämään ja tekemiseen paljonkin. Halusi tai ei.

  21. Sanne sanoo:

    Ymmärrän, ettei asiaa voi unohtaa ja olla ikään kuin sitä ei olisi. Kuten olet selittänyt, muut ihmiset kyllä muistavat muistuttaa. Sama se oli änkytyksen kanssa, se oli muille isompi ongelma. Ehkä se ”unohtaminen” meidän tapauksessa oli sitä, että sokeasti uskoi siihen päivään, kun asiat ovat paremmin.

  22. Sissi sanoo:

    Ihan totta nuo torjutuksi tulemisen tunteet. Minä ainakin tunnen niin, ihan kuin minut torjuttaisiin siinä samalla. Järki kyllä muistuttaa ettei asia niin ole, mutta sydämessä läikähtää ikävästi.

    Voimia teille kaikille! Toivottavasti menetelmä tuottaa hyviä tuloksia.

  23. Violet sanoo:

    Sanne; Huomaan että olet/olette kokenut samaa vaikka vaiva on ollut eri. Olen yrittänyt uskoa ja toivoa mutta on ollut aikoja jolloin olen ollut niin väsynyt tämän kanssa (ja koska meillä on toinenkin lapsi ja pienten lasten kanssa väsyy ilman erityisiä ongelmiakaan!) niin on täynyt vain olla päivä kerrallaan, ei ole jaksanut jatkuvasti yrittää ja hakea apua jne. On toivonut myös ajan tekevän tehtävänsä.

    Sissi; Ja ennen kaikkea se tuntuu niin KUMMALLISELTA kun tuommoinen 6-7 kuukautinen aina vain kääntää päänsä ja kun se jatkuu ja jatkuu. Ja näkee lapsia jotka aukovat suutaan ja iskevät käsiään soseisiin ja hamuavan lisää…varastelevat leipäpaloja jne.

  24. Miia sanoo:

    Lapsesi on varmasti kyllästetty vähemmällä lisäaine määrällä kuin muut. Jos nyt mitään positiivista haluaa asiasta löytää.

    Ei kai se ole ollenkaan huono juttu jos ei herkut kelpaa. Nykyaikana vaan on niin monenlaista ruokaa tarjolla. Ihan pohjoisessakin voi syödä vaikka mitä hedelmiä, vaikka ne ei edes kasva täällä niin sitten lasta pidetään jotenkin epätavallisen nirsona jos ei kaikki tarjottu ruoka kelpaakkaan.

    Minä en syö lihaa. Lapsesta asti nirsoilin sen kanssa. En vain tykkää. Lopulta lopetin lihansyönnin kokonaan. Kun ei maistu niin ei maistu. Ja hyvin olen pärjännyt. Olen harvoin kipeä ja veriarvot on aina todella hyvät. Ja silti mulle jaksetaan toitottaa siitä, miten superterveellistä liha on ja että sitä pitäisi syödä :)

  25. Violet sanoo:

    Miia; minä en missään vaiheessa ole toivonut että lapseni pitäisi olla sellainen joka ”syö kaikkea”. Silti esimerkiksi YKSI vihannes olisi hyvä olla listalla. Edes yksi, vaikka se olisi aina sama. Porkkana on ollut se ainut mutta hän ei saa sitäkään alas kuin äärimmäisen pieniä määriä joilla ei ole oikeastaan merkitystä.

    Ehkä hän pitäisi myös vaikka mustikoista, mansikoista tai vadelmista – mutta ei tiedä koska ei ole saanut pantua suuhunsa. Pakolla ei toista syötetä. Sitä on turha harkita.

    Eikä tarvitse sitä lihaakaan JOS on jotakin joka korvaa sen. Eikä minua todellakaan haittaa elleivät herkut maistu mutta entä kun lasta itseään haittaa…

    Sinä nirsoilit mutta ilmeisesti panit ainakin joskus suuhun kun tiedät ettet tykkää? Meillä ei olla edes siinä vaiheessa. Lapsi ei tiedä tykkääkö kun ei ole kokeillut.

    Niin, ihmiset toitottavat kaiken ikäisille, aikuisillekin. Ihmiset jättävät syömättä asioita eri syistä ja aikuinen on eri tavalla aivan itse vastuussa syömisistään kuin lapsi.

  26. Miia sanoo:

    En nyt millään lailla ajatellutkaan, että sinä olisit toivonut lapsesi syövän kaikkea. Taisin puhua ihan yleisesti.

    Ja se on totta, että aikuinen on itse vastuussa syömisistään.

    Vaikea aihe, jota ei voi verrata mihinkään. Eikä se ollut mun tarkoituskaan.

  27. Kati sanoo:

    Anteeksi olin vähän turhan mutkat suoriksi-tyylinen. Tarkoitin siis, että toivottavasti tuo hoito osaltaan auttaa. Olen siis kohdannut vähän samankaltaisia syöjiä (ja yleensä kosketusherkkiä lapsia), miltä poikasi kuulostaa ja asia ei ole sikälikään ihan uusi. Tuo hoito vain kuulosti todella mielenkiintoiselta.

    Sekin piti vielä sanoa, että tuo torjutuksi tulemisen tunne kun lapsi ei vain syö, vaikka mikä olisi, on aika musertava. Se on sis ihan omakohtaista tuntemusta.

  28. Liivia sanoo:

    Mulla oli sellainen tissivauva, että söisi varmaan rintaa vieläkin jos annettaisiin. Mutta jo vauvana veti raksit kaikkien mössöjen päälle, vain tissi kelpasi ja huom vain tissistä. Ei missään nimessä samaa pullosta tai kupista.
    Kun imetyksen lopetin ei olisi syönyt mitään. Vain kolmea sorttia suostui ja sillä linjalla ollaan suurinpiirtein vieläkin.
    Meinasivat lääkärit aikoinaan, silloin vielä kun asian tiimoilta juostiin, että lasta on liikaa imetetty. Että näinkin voi.

    Minun lapsen ainoat vihannekset on pesto ja ketsuppi. Olisi enemmän kuin toivottavaa että hänelläkin olisi EDES YKSi aito vihannes, muussa muodossa kuin purkista. Tai edes yksi marja, edes yksi hedelmä.
    Eläinosastosta menee vain tonnikala ja lohi. Lihat ei. No just tietynlainen keittokinkku, jossa punaisen ja valkoisen suhde oikea. No näistähän ollaan puhuttu.

    Terveenä on tuokin lapsi ollut, kop-kop, mutta kyllähän tällainen linja pitkän päälle huolestuttaa. Myös se, että yhteiskunta ei suhtaudu aina kovin mukavasti tällaiseen erityistapaukseen ilman mitään lappua.

  29. Violet sanoo:

    Miia: ymmärsin luultavasti vähän väärin. Mutta kyllä, tuo lisäaine juttu on kyllä totta;-) En ole tulllut ajatelleeksi.

    Kati; hoito (mitä enemmän ajattelen sitä) on kyllä ihan järkeenkäypä idea. Ehkä jotakin ainakin samansuuntaista on Suomessakin kokeiltu. Ainakin jollakin tasolla.

    On vaikea pitää turhautumisen tunnetta, huolta ja vähän vihaakin kurissa tällaisen asian kanssa. Ihan alussa olin hämmästynyt, sitten ärtynyt ja on ollut kausia jolloin olen ajatellut ”no jo nyt on kumma” ja nähnyt lapseni vain sen syömättömyyden läpi. Sitten aika on kulunut, hän on edelleen hengissä ja kasvanut ja huolemme on helpottanut, olemme oppineet olemaan tuputtamatta, saati pakottamatta (kumpikaan ei ole koskaan toiminut) ja huomanneet että edes lupaukset jostakin hänelle tooodella tärkeästä eivät auta. Eli ei kiritys tai lahjonta toimi. Olemme tajunneet; hän ei todellakaan oikein voi tuolle mitään. Hän EI piruuttaan elä noilla muutamille jutuilla.

    Liivia; imetin esikoista n. 10 kuukautta eikä häntä itseään sen kauammin kiinnostanut. Tuli mieleen saamastasi kommentista että alussa kun puhuimme näistä ongelmista Ranskassa niin kohtasin hyvin usein luuloja että kasvatan ja ruokin lastani jolloin ihan ihme alkuasukas keinoilla…kun eivät tunteneet toista kulttuuria.

    Hedelmiä meillä on sentään kaksi. Banaani ja VIHREÄ omena. Lihaa/eläinosastoa on kinkku (tietynlainen) ja kananugetit. Riisiä TOISINAAN muutamia murusia mutta vesi on silmissä koko ajan. Pastaa ei ole koskaan saanut suuhun asti. Sama keitetyn perunan kanssa. Tai muusin.

    Siinähän se…kun ei ole ”lappua” niin…

  30. Violet sanoo:

    Yksi juttu tuli mieleen ihan yleisesti: hyvin monet jotka eivät tunne tapausta luulevat että lapsi vetää mahansa täyteen makeaa eikä siksi ”oikea ruoka maistu”.
    Mutta ei. Hän syö yhdenlaista suklaata ja määrä on pari palaa joskus ja lämpötilan pitää olla oikea. Jos on yhtään liian pehmeä, sulanut, ei käy.
    On myös yksi makea leivonnainen joka käy: IKEAN piparkakut. Siis nimenomaan vain Ikean. Keksi tämän kun oli 8 kk.

  31. Sanne sanoo:

    Yksi juttu vielä, jonka haluan sanoa sinulle, enkä millään muotoa halua tyrkyttää neuvoja ja opastusta, koska kaikki tapaukset ovat niin erilaisia. Mutta jos teillä on mahdollisuus perheterapiaan siellä, niin kokeilkaa (tai voihan olla että olette jo kokeilleetkin). Ystäväni lapsella on anoreksia, ja perheterapia on auttanut heillä. Siellä heidän perheensä on vain perhe, ei anorektikon perhe. Ja se on tärkeää, lasta ei määritellä koko ajan syömishäiriöisenä/änkyttäjänä ja omituisena friikkinä, vaan omana itsenään, jolla on tietty vaiva tällä hetkellä, joka on täysin teidän perheenne juttu. Ja vielä; laittakaa luu kurkkuun niille opettajille/leirinohjaajille; kyllä heillä pitää olla ammattinsa puolestakin jo kyky suhtautua erilaisuuksiin!

  32. Outi sanoo:

    Voi että tsemppaan täältä sinua. Meidän esikoisen ongelmat valovuosien päästä tuosta, mitä kerroit. Silti ei ole yksi eikä kaksi ne kerrat, kun on itku päässyt. Se on just noin kuten tässäkin keskustelussa on käynyt ilmi, että huonosti tai ei ollenkaan syövä lapsi on vanhemman vika. Sitä syyllistämisen määrää. Esikoinen rupesi syömään kiinteitä vasta vuoden täytettyään. Edelleenkin syö vähän ja hyvin valikoidusti. Niin neuvola, tuttavat kuin sukukin on syyttänyt asiasta milloin pitkää imetystä, milloin äidin liian lepsuja otteita ja ihastellen on kerrottu naapurien lapsista, jotka vanhempiensa kuritoimien pelossa syövät lipeäkalatkin. Herra Jumala mitä on pitänyt kuunnella!Toivon lapsellesi uutta, vähitellen aukeavaa makumaailmaa. Ja sinulle – niin, helpotustako? paljon olet varmasti saanut kuulla sinäkin. Toivoa siis teille paremmasta!

  33. Pirkko sanoo:

    Tulee nöyrä olo kun lukee kertomustasi poikasi vaikeuksista.

  34. vilijonkka sanoo:

    Tärkeä aihe, kaikilta kanteilta! Ja tuo hoito kuulostaa järkeenkäyvältä, toivottavasti edistyy jatkossakin.

    Meidän lapset ovat niitä tavallisia perusnirsoja: yksi ei syö makeita ja lihaa, toinen ei kalaa, vihanneksia ja hedelmiä, kolmannelle kelpaa lähinnä äyriäiset ja brokkoli ja kurkku… Eli ei oikeastaan mitään ongelmaa, paitsi tässä vuosien mittaa olen saanut kokea sitä jatkuvaa torjutuksi tulemista, joka aterialla, koska koskaan ei kelpaa kaikille. Olenkin alkanut vihata ruoan laittoa ja myös ruokakaupassa käyntiä. Ja koska jatkuva kielteinen palaute kokkailuistani ärsyttää, olen tullut tulokseen, etten tuhlaa aikaani ruoan laittoon. Syökööt eineksiä, koko poppoo. Laitan vain omia lempiruokiani alusta asti. Kuulostaa kamalalta ja sydämettömältä, mutta jossain menee raja, varsinkin kun kyse on vain ”en tykkää” jutuista eikä todellisista ongelmista, kuten pojallasi.

    Sydämestäni toivon pääseväni onnittelemaan teitä esimmäisen jäätelötötterön syömisestä, ehkä jo ensi kesänä!

  35. Violet sanoo:

    Sanne; puhut asiaa eikä ole ollenkaan tyrkyttämistä!
    Kyllä me varmaan tuotakin tarvittaisiin, oltaisiin tarvittu hyvin kauan sitten jo. Ehkä ei olisi myöhäistä vieläkään, vaikka tunteet eivät olekaan enää pinnassa eivätkä heittele tämän takia.

    Niin, jotkut opettajat ymmärtävät, jotkut eivät emmekä ihan loputtomiin ole jaksaneet perustella ja selitelläkään. Poika on noista tilanteista aina selvinnyt ja se on tärkeintä. Mitään erityisruokaa on turha alkaa vaatimaan etenkinkun mitään ”lappuja” tai diagnoosia toistaiseksi ei ainakaan ole. Sitäpaitsi poika itse sanoo että otan sitten mitä löydän, eikä halua tehdä numeroa, haluaa sulautua.

    Outi: olen itkuni itkenyt aiheen takia, en usko että siihen enää menee. Ei sitäkään jaksa loputtomiin. En halua lapsellekaan liiaksi näyttää harmiani asiasta. Eihän hänen MINUN (tai meidän) takia pitäisi pystyä laajentamaan valikoimaa vaan itsensä. En myöskään halua että lapsi tuntee olevansa ”epäonnistunut” kun ei pysty. Vaikka hän kyllä tuntee, toisinaan sanoo että on ihan huono kun on tämä juttu.

    Pirkko; nöyräksi olen itsekin oppinut. Ja ehkä oppinut ymmärtämään muitakin jotka ovat tavalla tai toisella erilaisia.

    vilijonkka; ymmärrän sinua. Siis että ruuanlaitto ja jopa kaupassakäynti alkaa tuntua tuolta. Minä olen säästynyt tuolta tunteelta ehkä vain siksi että poika ei sano koskaan tekemistäni ruuista mitään YÖK tai oikein mitään, hyvin vaisusti vain sen sanoo ettei (taaskaan, vieläkään) halua, voi ottaa. Aikalailla anteeksipyytävään sävyyn (mitä vanhemmaksi on tullut) ja ihan kohteliaasti. Että ei kiitos. Enkä osaa olla vihainen kun näen miten jo jonkun ruuan pöydässä oleminen nostaa vedet silmiin (joku haju esim.).

  36. pia sanoo:

    taysin asiaa tuntematta mutta onko mahdollista etta kyseeessa on asperger?
    minakin toivon etta teidan yli tuhannen kerran hoito toimii ja poikasi paasee nauttimaan kaikista ihanista ruokalajeista:-)
    vilijonkka:
    samalla linjalla mennaan paitsi etta mina nautin naiden aasialaisten ruokien tekemisesta. tytot tulevat melkein aina poytaan sanoen; ’what is this?’ ja ’this again?’
    hemmotellut lapsukaiset, jotka saavat syoda usein ravintolassa ja sushi olisi jokapaivaista jos olisi mahdollista.

  37. Violet sanoo:

    pia; hyvinkin paljon mahdollista. Heillä on kohtuu usein juuri tällaista ja – ennen kaikkea – paljon muuta sellaista mitä pojallammekin. Eli kyllä, tätä puolta katsastetaan myös. Tapaamamme lääkärin mukaan hyvin harvoin asiat ovat yksinään.Eli ehkä aistiyliherkkyyttä, aspergerpiirteitä, selektiivisyyttä…
    Olemme hyvässä alussa kyllä nyt VIHDOIN.

  38. Ensinnäkin, voi kaikkia niitä kurjia ymmärtämättömiä ihmisiä jotaka ovat sinua typerillä kommenteillaan piinanneet -ja koko perhettä. Toiseksikin, kaikkea tulee mieleen, kun haluaisi auttaa, mutta kun ei tarkemmin tiedä, niin sanon vain, että lohduttavaa, kun poika on aina kuvissa terveen näköinen ja onneksi ei harmi ole kovin kivulias kantaa. Joskus tuollaiset menee ohi aikuisena. Olen itse psykosomaattisten oireiden mestari, ja lohduttaudun usein sillä että jokin vaiva joka jo ikuisuudelta tuntuu, on häipynytkin joskus jonnekin eikä koskaan ole selvinnyt mistä tuli -minne meni.

  39. junika sanoo:

    Palaan lukemaan tämän ja kommentit myöhemmin. En oikein osaa kommentoida varmaan mitään järkevää, mutta haluan kuitenkin jättää jälkeni tähän.

    Vastikään tuli telkkarista joku höpöhöpö-dokumentti lapsista, jotka eivät suostu syömään. Vaikka dokumentin taso ei ollutkaan mikään huippu, oli siinä kuitenkin vakavaa asiaa ja ongelmanratkaisumalleja.

    Tässä dokkarissa ehkä turhankin paljon korostettiin vanhempien käyttäytymisen osuutta ongelman muodostumisessa ja sen ylläpitämisessä, millä ei ainakaan ongelmaa ratkaista. Vanhempien syyllistäminen ei auta eikä vanhempien käyttäytymisessä jne ole aina syytä. Voi joskus ollakin, mutta se on aivan eri asia se.

    Jos on aistiyliherkkyyksiä, on asiaa lähestyttävä ihan eri tavalla kuin jos vaikkapa syömättömyyden taustalla olisi anoreksia.

    Hienoa, jos olette löytäneet asiantuntija-apua ja voitte yrittää tehdä asialle jotain. ”Hyvää tarkoittavia neuvoja” kun tuppaa joka tapauksessa…

  40. junika sanoo:

    Aaa, piti kommentoida vielä blogisi ulkonäköä :-)! En ole huomannut uutta pohjaa, koska luen yleensä blogit syötteellä. Olet löytänyt saman loistavan formaatin kuin minäkin, hauskaa!

  41. MEP sanoo:

    Minulla on myös kotona poika (12v) jonka rukavalikoima on varsin suppea. Niin on ollut ihan alusta alkaen ja samallalailla olen kasvattunut kuin siskonsa. :) Hänellä taitaa olla tosi herkkä hajuaisti koska haistaa ruuan ja esim eri tehtaan tuotteet. Mutta hän onneksi syö suht terveellistä vaikka suppeaa valikoimaa, joten olen päättänyt olla tekemättä numeroa kokoa asiasta.
    Tyttäreni paras kaveri oli myös nuorena tosi ”ronkeli” joten olen tottunt koko asiaan. Nyt tyttö syö jo ihan normaalisti (24v)
    Poika osaa olla kohtelias kun kieltäytyy ruuasta kavereitten kotona ja onnekseni muuta äidit ovat olleet ymmärtäväisiä, vaikka huolissaan kun heillä ei ole mitään tarjottavaa.
    Partio leirillä taitaa södä ainoastaan leipää koko viikon.
    JA hän INHOAA suklaata!! se onkin se kaikkein vaikein kun lasten juhlissa on aina kaikki suklaata.

  42. Minna sanoo:

    Voi että, kuulostaa tutulta. Meidän 4v täyttänyt tyttö ei ole ihan noin kapealla ruokavaliolla, mutta ei kovin paljon laajemmallakaan. Hedelmistä syö ainoastaan omenaa (joskus maistaa päärynää). Tyttö ei syö mitään marjoja, kasviksista peruna, porkkana (raaka) ja paprika kelpaavat. Lihaa maistaa joskus hitusen, mutta tykkää kalapuikoista ja lohesta, samoin kinkku- ja kalkkunaleikkeistä ja nakeista. Jogurttia ei ole koskaan syönyt eikä juo mitään muuta kuin maitoa tai vettä.

    Leipää menee, pastaa ja perunaa sekä perunamuusia. Puurokin maistuu, jos siinä on päällä vauvojen mangososetta. Keittoruoistakin syö perunat ja nakit, jos niitä on. Että ihan hyvällä mallilla ollaan, päiväkodin aloitus kyllä jännittää äitiä.

    Se mikä sun kirjoituksessa tuntui tutulta, oli se että sama on jatkunut vauvasta asti. Meidän vauva ei syönyt banaania eikä hapanmaitotuotteiden aloitus 10kk iässä onnistunut, kun vauva ei halunnut niitä. Oikein odotin, että saisin antaa 1-vuotiaalle kesällä tuoreita mansikoita, mutta eihän se niitä huolinut.

    Oikein monia hyviä ruokahetkiä pojallesi tulevaisuudessa toivottelen!

  43. Violet sanoo:

    eilentänäänhuomenna; olen onnellinen siitä ettei ole mitään tämän kauheampaa. Niin monella on hyvin vaikeita sairauksia ja vaikka mitä.
    Mutta pakko sanoa: on tämä meistä kaikista ottanut.

    Niin…mitään diagnooseja tai perusteluja syistä en kipeimmin kaipaa. TOivoisin voivani jonakin päivänä vaikka muutaman vuoden kuluttua huomata etten oikein enää muista mitä oli se huoli syömisestä.

    junika; juu, ulkoasu vaihdettu. PIristää itseäni ainakin.

    Aivan totta tuo mitä sanot että asiaa pitää lähestyä sen mukaan eri tavoin mikä kulloinkin on ongelman syynä. Kyllä mulla nyt on aika luottavainen tunne. Sen sijaan ei ollut esim. Hollanissa missä neuvolasta pistivät ravintoneuvojan luokse. Oli oikeastaan tyhmää mennä kuuntelemaan että lasten pitäisi saada näin ja näin paljon sitä ja tätä jne. IHAN KUIN emme olisi tajunneet ja ihan kuin ongelmamme olisi se ettemme osaa tarjota lapselle ruokaa.

    MEP; niin, mitä vähemmän ruoka-aineita on käytössä sen tärkeämpää on tietysti että ne ovat terveellisiä ja tuovat sitä mitä kasvava lapsi tarvitsee.
    Leipäleirit ovat tuttuja.

    Minna; minustakin olette aivan hyvällä mallilla. Tuossa on vaikka kuinka sellaista mitä omani ei ole ikinä rahtuakaan pannut suuhunsa. Ymmärrän kyllä silti jos päiväkodin aloitus jännittää. Toivottavasti silti menee kivasti.

  44. Violet sanoo:

    KIITOS MUUTEN OIKEIN ISOILLA KIRJAIMILLA IHAN KAIKILLE!
    Erityisen asiallisia kommentteja, ei yhtään sitä mitä ihan hiukan pelkäsin.
    Eli vaikka siellä ruudun takana ehkä joku ajatteleekin että laita se lapsi tänne viikoksi niin johan oppii syömään tms. niin ainakaan ei sanonut;-)
    Suuri kiitos siitä.

  45. MaaMaa sanoo:

    Kuulostaa rankalle taudille, varmasti erityisesti poikasi itsensä kannalta. Jos ei pysty, niin ei pysty – vaikka haluaisikin.
    Itselläni oli pienenä sellaista myös, että tietyn näköistä/koostumusta/väristä/lämpöistä ruokaa en pystynyt edes kuvitella laittavani suuhun. Ja jos yritin, niin kieli kangistui ulos ja tuli yökki eikä suuhun PYSTYNYT laittamaan ruokaa.

    Erityisesti kylmät vihannekset / kasvikset mulla aiheutti sitä: en pystynyt laittamaan suuhun mitään tuoretta. En kalaa, myöskään. Hedelmistä vain omena kelpasi. Kurkkua sain syötyä niin, että se sekoitettiin minipaloina esim. jauhelihan sekaan. Toinen erikoisuus oli, että kaadoin kaikkiin kiinteisiin ruokiin, mitä suostuin syömään (jauhelihaspagettia (ilman tomaattia!), makaronilaatikkoa, nakkeja+perunamuusia)) maitoa sekaan lautaselle. En tiedä miksi niin piti tehdä, mutta maidosta tykkäsin ja tavallaan oli helpompi ”juoda” ruokaa. Ja kyllä mua katottiin kaikkialla ihmetellen! Ja äitiä, että mitä annat lapsesi tuollaista sotkua tehdä?!

    Pikkuhiljaa jotenkin sitten se meni ohi, ja aloin pystymäön syömään laajempaa ruokavaliota. Mutta vihanniksia ja kasviksia pystyin syömään vasta pitkälle teini-iässä. Moniin uusiin ruoka-aineksiin totuin paloittelemalla ne muun ruoan sekaan. Ja nykyään syön ihan kaikkea, rakastan makuja ja sitä että PYSTYN laittamaan melkein mitä vain suuhuni! :)

    Tosin tomaatti tekee vieläkin joskus yökkireaktiota, jos oikein limaisena jää suuhun se siemenosio, vaikka maku onkin suuresti mieleen!

    Tsemppiä poikasi kanssa, ja erityisesti pojallesi! Toivon sydämestä että tuo hoitomuoto auttaa!

  46. Leena Lumi sanoo:

    Voi Violet, minä jäin kotiin kuopuksemme allergioiden ja astman myötä, mutta mukana oli vaikea ruoka-aineallergia, joten lapsi ei saanut syödä ns. ykkösryhmästä mitään (mansikka, suklaa, sitrushedelmät), MUTTA hän ei saanut syödä mitään kotimaista viljaa eikä myöskään kananmunaa. Alkoi aivan eri elämä. Siinä ei voitu totuttaa mihinkään ja kakilla matkoilla osa ateriosita itsellä mukana ja mihin ikinä matkustimem, opettelin sanomaan maan kielellä, mitä lapsi voi syödä joutumatta sairaalaan. Sitten alkoi tapahtua outoja…leikki-iässä. Hän oksensi useit aketoja viikossa. Me aloimme pitää OKSENNUSpäiväkirjaa lääkärin pyynnöstä. Sitä kesti melkein tasan 365 päivää. Epäilykset menivät maitoon, jolloin jo lääkäritkin olivat sitä mieltä, että tilanne on muuttumassa pahaksi, sillä oli jo trpeeksi vaikea vakuutua lapsen normaalsita kasvusta ilman leipää, puuroja, tavanomaisia ruokia, joita yleensä syötiin kaikkialla: spagehttiruoat, monet hedelmät, kaikki leivonnaiset, mikä tahasna, missä oli tippakin jauhoa tai kananmunaa. Tehtiin kaikki mahdolliset testit maidon varalta, mutta vikaa ei löytynyt. Silti, kaikki yhdistyi maitoon ja lopulta tyttö ei halunnut sitä edes nauttia. Eikä myöskään porkkana pysynyt sisällä ja sitä hän ei syö vieläkään… Voit uskoa, että lisävitamiineja annettiin. Ja oksennusvuosi oli aika menoa, sillä se tapahtui varoittamatta missä vain. Itse olen nyt myöhemmin alkanut epäillä yhtä nestemäistä, erittäin vahvaa astmalääkettä, jonka tarkoitus oli avata keuhkoja ja vähentää liman eritystä. Yritimme olla tekemättä asiasta numeroa ettei vain…Suurin ongelma olivat sukulaiset ja ulkopuoliset, mutta yhdessä selvisimme siitäkin. Silti: Tyttäremme on erään toimittajan soiton perusteella Suomessa vanhimmaksi viljaALLERGIAA, ei keliakiaa, potenut henkilö, sillä hän saattoi syödä ensimmäisen pizzansa vasta 16 vuotiaana. Gluteenittomat tuotteet eivät olleet kovin herkullisia ainakaan niihin aikoihin ja me oltiin kaikki hyvin hoikkia, uupuneita, mutta päättäväisiä: Ikinä emme anna periksi!

    Tietäsitpä mitä kaikkia lääkärikokemuksia meillä oli! Huh-huh! Siirryimme kuuluisalle yskityiselle ja homma alkoi sujua ja saimme myös enemmän henkistä tukea. Itken vieläkin, kun katson pikkutyttöäni leikki-iässä, sillä hänellä oli melkein aina joku allerginen reaktio iholla, vaikka ei olisi pitänyt sillä dieetillä olla ja hän painoi vähemmän kuin maailman pienin keiju…ja ihan vieraat täti-ihmiset voivottelivat. Nyt hänen yo-kuvansa on postauksessa Rakas tyttäreni ja tässä kuussa hän muuttaa Helsinkiin, sillä hän pääsi opiskelemaan teologiaa…ei valmistukaseen papiksi, vaan tutkijaksi.

    Violet, kun katson taaksepäin noita vuosia, ajattelen joskus: Miten me jaksoimme? Miten me saatoimme selvitä? Mutta me selvisimme ja niin selviätte tekin. Joskus tuntuu kuin mitään edistystä ei olisi, mutta se päivä koittaa, jolloin muistat, kuinka ponteva koko teidän perhe oli. Ja Tabermannia mukaillen: Perille tulevat ne, jotka ovat kolunneet kaikki polut, polvet ruvella, mutta silmät säihkyen ja outoja hedelmiä hauraassa säkissään.

    Jaksamista♥

  47. junika sanoo:

    Minäkin ihaillen luen saamiasi kommentteja. En tosin voi kuvitella, että tähän voisi vastatakaan muutoin kuin asiallisesti. Et vaikuta välinpitämättömältä, etkä hysteerikolta, joten olisi hassua alkaa sinua neuvomaan lapsesi ruokailemisen suhteen.

    Nyt kun luin nämä vastaukset ja kommenttisi niihin, minäkin jäin miettimään voisiko kyse olla aspergerista tai jostain sen suuntaisesta. Hyvä, että asiaa tutkitaan, koska se mahdollistaa myös paitsi ymmärrystä asian suhteen, myös mahdollisesti tukea, terapiaa, apua ja työvälineitä tulevaisuuteen.

    Onko kyse samasta lapsesta, joka piirtää niitä huikeita piirrustuksia? Erityislahjakkuus ja erityisongelmat ilmeisesti monesti kulkevat käsi kädessä.

    Olisi mielenkiintoista löytää ratkaisu näihin ongelmiin (aistiyliherkkyyden syy ja miten ohittaa se sellainen…). Olen ollut tekemisissä muutaman asperger-henkilön kanssa ja olen kokenut heidän kanssaan avuttomuutta. Ihailen valtavasti lahjakkuutta, pidän heidän maailmaansa mielenkiintoisena mutta toisaalta kun ei vain ymmärrä miltä se toisen maailma TUNTUU, on vaikea kyetä kommunikoimaan ja toimimaan vierailla säännöillä (kun ei siis edes tiedä niitä). Oman lapsen tietenkin tuntee toisella tavalla paremmin, mutta ehkä siinäkin tulee vastaan juuri tämän kaltaista avuttomuuden tunnetta?

    Voimia ja pitkää pinnaa siis toivottelen.

  48. Nina sanoo:

    Tämä on kyllä niin tärkeä aihe. Ja vaikeaa siitä on puhua, kun ihmiset aina tarkoittavat hyvää ja antavat niitä hyviä neuvoja, mutta kun…
    Kaikki ongelmat liittyen ruokaan ovat hankalia, olkoon se minkälainen ongelma tahansa tai syömishäiriö. Ruokaa kun on joka puolella tarjolla. Jos on ongelmia esim. alkoholin kanssa, sen voi (ja kai pitääkin) lopettaa kokonaan. Ruokaa tai syömistä ei voi koskaan lopettaa. Ja siksi se onkin niin hankalaa saada aisoihin, tai tulla sinuiksi ruokailutotumustensa kanssa.
    Nim. kokemusta on!

  49. Violet sanoo:

    Maamaa; ongelmasi on saattanut olla hyvinkin samanlainen kuin tämä. Luen ihan erityisellä riemulla aina sellaisia tarinoita joilla on hyvä loppu. Ehkä pojastani ei koskaan tule suurta kulinaristia mutta eihän toki tarvitsekaan! Olisi varmasti hänelle kuitenkin helpompaa olla edes hiukan lähempänä sitä mitä muut edustavat tässä suhteessa ja joskus vaikka oikein NAUTTIA jostakin mausta.

    Leena Lumi; hyvä ihme mitä teilläkin on ollut…Kiitos että kerroit siitä näin pitkästi ja seikkaperäisesti.
    Allergiaan liittyen: myönnän että olen muutaman kerran valehdellut että poika on allerginen. Olen tehnyt sen tilanteessa jossa sitä jeesustelua ja kyselyä ei vaan jaksanut, eikä tyrkytystä eikä huokailua – ja kyseessä kuitenkin ihmiset joita emme ehkä koskaan enää edes näe. Esim. kerran yksissä häissä oli tällaista.

    Erityiskiitos kirjoituksesi viimeistä kappaleesta!

    junika; olen joskus aikaisemmin (siitä taitaa olla jo kauan) aiheesta kirjoittanut ja silloin sain sähköpostitse kolmelta eri ihmiseltä aikamoisia ”ohjeita”. Nyt ei onneksi ole vastaavaa tapahtunut.

    Joo, ihan totta että jos vaikka kaikki yhteenlaskettuna alkaa näytää aspergerilta (tai muulta) niin siitä on ennen kaikkea hyötyä juuri mainitsemiesi asioiden takia. Saa ymmärrystä ja ehkä työkaluja.

    Olen jonkun verran molempien piirustuksia pannut tänne…tämä lapsi piirtää ”teknisemmin” kuin se pienempi joka antaa palaa kaikilla mausteilla. Tämä esikoinen tekee mm. hyvin tarkkoja karttoja ja reittiselostuksia (ihan käsittämätön muisti) ja on mm. tehnyt Pariisin metrosta yhtä sun toista.

    Hänen suurin kiinnostuksen kohteensa on tietokoneet ja hän mm. ohjelmoi täysin itsenäisesti ja itseoppineena yhtä sun toista. Tekee esim. sivuja jne. Lukee tiedelehtiä ja tietokonelehtiä lähinnä. Koulussa lähes kaikki arvosanat ovat parhaita mitä voi saada…sitten toisaalta esim. peseytyminen on edelleen hyvin vaikeaa. Sitä harjoitellaan ja hän silti kysyy aina esim. missä järjestyksessä ”pitää pestä” (rakastaa sääntöjä) eikä ole sisäistänyt koko hommaa oikein kunnolla.

    Ja jonkunlaisia hahmotusongelmia on myös selvästi. Tulevat esiin muotojen kanssa vaikka niin että hän ”näkee/tunnistaa” omat housunsa housuiksi vain jos ne ovat oikeassa asennossa eli puntit suorina jne.
    Jos ne ovat taiteltuna tai mytyssä niin ei.

    No…nyt alkoi naurattaa….moni voisi sanoa että noinhan kaikki miehet;-)

    Nina; Tuo on totta! Ruokaan on pakko olla jonkunlainen suhde. Kyllä vaan. Sitä ei voi kokonaan lopettaa.
    Siitä olen iloinen ettei lapseni käytös ole ollenkaan esim. anoreksian tyyppistä. Kyllä hänellä on taju siitä että jotakin on pantava mahaan.

  50. Merja sanoo:

    Minulla tuli myös Asperger mieleen. Asperger-lapset monesti haluavat syödä vain leipää, tai muuta tärkkelysruokaa kuten banaaneja. Nuo ruoat tekevät yleensä kuitenkin Asperger-oireet pahemmaksi. Aspergerissahan on myös kosketusyliherkkyyttä – monien ruokien koostumus on heille mahdoton käsitellä.

  51. Ammattilainen sanoo:

    Minullekin tuli erityisyydestä johon liittyy syömisongelmia Aspergger mieleen. Oireyhtymää on tosi laajalla kirjolla hyvin lievänäkin, eivätkä Asperger-piirteet monilla nuorilla mitenkään estä kehittymistä menestyväksi, ammattissaan hienosti toimivaksi ja parisuhteenkin muodostavaksi aikuiseksi. Mutta erityisyyksien ymmärrys auttaa toki navigoimaan solmukohtia. Voimia teille ja toivotaan että uudesta hoitomenetelmästä on teillä apua!

  52. Riikka sanoo:

    Varmasti raskasta teidän perheelle. Voimia paljon, hienoa että olette tällaisen hoidon löytäneet joka mahdollisesti auttaa!

  53. SusaRouva sanoo:

    Pieni viesti minultakin pitkästä aikaa. Hienoa, että olette saamassa apua vaivaan, josta puhuit jo Hollannissa. Itse en koskaan varsinaisesti huomannut sitä missään, en olisi tiennyt jos et olisi kertonut. Muistan silloin ajatelleeni, että esikoisemme ovat samanoloisia: nokkelia, hyvämuistisia, matemaattisia, herkkiä ja omanlaisiansa, eivät niitä jotka ovat niinkuin ”kaikki muut”, ja heillä ei ole aina kovin helppoa tässä maailmassa. Periaatteessa karsastan nykyajan ylidiagnosointia, siis sitä että jos lapsi on erikoinen persoona niin heti pitäisi saada se ”joku lappu”, jossa vaiva toitotetaan latinaksi, mutta teillä tilanne on ollut päällä niin pitkään, että voisi olla helpompaa saada selvyys mistä voisi olla kyse lääketieteen näkökulmasta ja saada sitä kautta konkreettisesti hoitoa. Meillä on nyt ongelmana tietynlainen pöpökammo. Käsiä pestään koko ajan, liikaa, varmistetaan onko jossain bakteereita tai viruksia, voiko varmasti syödä, eihän ole vaarallista… Samoin erilaisten sairauksien pelko on voimakas, lapsi mm. pelkää välillä, että verisuoni katkeaa jostain. Meillekin on muuten ehdoteltu joskus Aspergeria kun lapsi ei pystynyt hoidossa istumaan ”piirissä”, mutta saattoi tehdä 4-5 vuotiaana tuntikausia 1000 palan palapeliä. En kaivannut diagnoosia, eikä mielestäni lapsenikaan, koska hän pärjäsi aivan hyvin, ja pärjää nyt koulussa. Hän on mitä on ja koitamme tukea häntä kaikin mahdollisin tavoin, ainakin 1680 kertaa :)

    Voimia!

  54. Violet sanoo:

    Merja; joo, tuttua tekstiä. Katsellaan nyt mitä mieltä auttajamme ovat. Ja oli sitten kyse vaikka teletappisyndroomasta niin pääasia olisi että lapsella olisi hyvä olla;-)

    Ammattilainen; totta joka sana. Olen aiheesta paljon lukenut ja keskustellut monen vuoden aikana tässä. En ole mitenkään toivomassa että saisimme tuon diagnoosin – toisaalta se ei olisi yllätys eikä millään tavoin pelottava asia tms.

    Riikka; totta puhuen ei enää ollenkaan niin raskasta kuin aikaisemmin> Vaikka tilanne ei ole parantunut niin olemme päässämme tehneet niin paljon työtä ja sopeutuneetkin ja ymmärrämme enemmän…
    Mutta toki hankalia tilanteita on koko ajan. Suhtaudumme vaan nykyään rennommin.

    Susarouva; hauska kuulla susta!
    Ihan samoin mulla on tuo karsastus – sitten toisaalta taas ainakin joissakin tapauksissa ”se lappu” voi auttaakin. Meillä ei minusta mahdollinen (mikään) diagnoosi tai vaivan nimeäminen sinänsä auttaisi. Eniten toivomme välineitä.
    Ymmärrän täysin että esim. noilla perusteilla ”ei pysty istumaan piirissä” jne. ) et mitään selvityksiä kaipaa.
    Ei hyvä ihme sentään, jaksaako niissä muka joku istua?;-)

  55. Anne sanoo:

    Tamapa mielenkiintoinen postaus ja keskustelu. Mulla on nuorempi tytar vahan samantyyppinen, ei ole ikina maistanut yhtaan hedelmaa, marjaa, kasvista, juuresta tai vihannesta (lukuunottamatta perunaa). Mehujakaan ei juo paitsi omenamehua. Tosin han on kylla aina syonyt viljatuotteita toisin kuin poikasi. Ei synttareilla ota taytekakkua kun niissa on useimmiten jotain hilloa tai marmelaadia, ei myoskaan juo limuja tms. Vasta vahan aikaa sitten alkoi juoda coca colaa, aiemmin ei voinut juoda mitaan hiilihappoista.

    Tama kaikki alkoi siita kun han aloitteli kiintean ruoan syontia. Muistan, kun han joskus puolitoista vuotiaana keittion ovelta ilmoitti mulle etta ’Aiti, ma ei tykkaa banana’ kun yritin piilottaa banaania suklaapirtelon sekaan etta saisi edes jotain hedelmaa.

    No, hyvin on tytto kasvanut, nyt 12 v ja pikkuhiljaa ruokavalio on monipuolistunut. Hanen ehdoton herkkunsa on pestokastike ja ketsuppi. Oikeastaan ne ovat hanen ainoat ’ei beiget’ -ruoat omenamehun lisaksi. Han syo kylla lihaa, kanaa ja kalaa mutta ainostaan ilman kastikkeita. On kasvanut ihan normaalisti ja oikeastaan ollut paljon terveempi kuin kauheista korvatulehduskierteista karsinyt isosiskonsa, joka on aina syonyt kaikkea.

    Vielakaan han ei voi kuvitellakaan maistavansa mitaan hedelmaa tai vihannesta, haistaa jopa toiselle puolelle taloakin kun jos joku syo esim. omenaa. Tai edes koskevansa niihin. Kerran koulussa opettaja pyysi hanta nostamaan joltain muulta tipahtaneen appelsiinin kuoren maasta lounastunnilla ja viemaan sen roskiin mutta tama tytto kieltaytyi ja otti mielummin rangaistuksen. Viime vuonna hanella alkoi kotitalous koulussa ja odotin jo ongelmia mutta katevasti oli aina onnistunut tyoparinsa kanssa jakamaan hommat niin, etta pari teki kaikki semmoiset hommat mihin tytto itse ei halunnut koskea.

    Olemme kuitenkin antaneet neidin pitaa oman paansa silla eihan ketaan vakisin voi syottaa. Vaikka on minullekin ehdotettu esim. anopin ja muutaman muun sukulaisen tienoilta, etta laheta tytto heille viikoksi niin kylla oppii syomaan. ’Onneksi’ olemme aina asuneet kaukana ulkomailla ettei oma suku ole niin herkasti ollut antamassa neuvoja. Siina on jo tarpeaksi selittamista kun emme juo maitoa emmeka syo leipaa aterialla.

    Koulussa syominen on sujunut koska aina on pitanyt vieda omat evaat jokatapauksessa. Leirit on sitten vahan toinen juttu, pelkalla leivalla tai pastalla on menty useimmiten. Tosin viime talvena kertoi hiihtoleirilla ajatelleensa vain aidin tekemaa kanaa ja uuniperunoita lasketellessaan kun oli ollut niin nalka. Mutta silloin ei kukaan muukaan kuulemma ollut tykannyt ruuasta.

    Okeastaan halusin pistaa korteni kekoon tasta siksi, etta juuri pari paivaa sitten tytto itse ilmoitti etta voisikohan han maistaa maissia kun se on kuitenkin se, mista pop corn on tehty ja kun han kerra pop cornista tykkaa niin ehka se maistuisi samantapaiselta. No, heti sina iltana tama maistaminen sitten tapahtui ja muutama maissinnykero tuli syotya, aikaa tosin meni. Tanaan meilla oli taas grillattua maissia illallisella ja tytto soi melkein yhden puolikkaan tahkan.

    Tanaan paivemmalla han kertoi mulle automatkalla etta oli katsonut jotain tv-ohjelmaa jostain naisesta joka soi ainoastaan ranskalaisia perunoita ja pre packaged -ruokia ja kuinka huono terveys talla oli. Kommentoin siihen sitten, etta ehka han itsekin voisi kokeilla seuraavaksi omenaa kun kerran tykkaa omenamehustakin. Lupasi kokeilla.

  56. Katja sanoo:

    Minä luen näitä kädet hiessä, kun tuntuu niin tutulta. Meillä oli lasten kanssa vaikea ruoka-aineallergiataival. Esikoisella erityisen vaikea, koska emme tienneet, mistä oli kyse. Poika oksensi, kyökki liki kaikkea, kieltäytyi syömästä alle vuoden vanhana, laihtui, kasvu pysähtyi. Ihan niin kuin Leenalla, meilläkin oli helvettiä. Juoksimme eri paikoissa ja ykistyiselläkin tuli ”Harvinaisen omapäinen lapsi, ilmenee ruokaronkelointina” -diagnoosi. Kunnes sitten löytyi asiantuntija, joka kertoi, että allergiaoireita voi olla muuallakin kuin iholla (meillä suun limakalvot ja vatsa, joiden oireilu ei näy perinteisissä allergiatesteissä) ja lapsi vastustaa ruokaa, josta hänelle tulee oireita.

    Meillä elettiin neljä ensimmäistä vuotta perunalla, vadelmalla, possulla ja banaanilla (+ sokeri, suola, rypsiöljy). Ainaista ruoanlaittoa, mitään valmisruokaa ei voinut käyttää, valmisranskalaisissakin oli väärä öljy, perunalastuja pystyi pieniä määriä antamaan. Yritin asetella ruoan kauniisti, tein erilaisia siivuja ja palasia, käytin cocktail-tikkuja ja erilaisia astioita, että edes siten olisi saanut vaihtelua.

    Pahinta oli tuen puute. Läheisetkin leimasivat, tenttasivat joutavia, epäilivät, naureskelivat. Kukaan ei tajunnut, miten vaikeaa oli ilmankin. Minnekään ei voinut mennä ilman eväitä ja aina joku ihmetteli lapsen ruokia, kyseenalaisti tai sitten sääli ääneen tai tokaisi jotain tyhmää tai ei tiennyt edes perusasioita allegioista (pahinta oli kahviloissa ym. joissa niin monet myyjät luulivat laktoosi-intoleranssia ja maitoallergiaa samaksi asiaksi). Ruoka-asia vaikutti myös päivähoitoratkaisuihin (no, kotihoito oli meille muutenkin oiva valinta ihan kaikella tavalla) ja kerhoihin ym. osallistumisiin (en voinut panna lasta kerhoon ja antaa evääksi keitettyä perunaa ja vadelmia).

    Esikoinen pääsi normaaliin ruokavalioon 9-vuotiaana, nuo kaksi muuta lastamme onneksi aikaisemmin.

    Esikoisella on kuitenkin kaikkea muutakin. Tuo kaikki kertomasi tuntuu valtavan tutulta. Oksennusrefleksi on valtavan herkkä hänellä. Hän ei pysty syömään mitään epäilyttävää tai suussa niljaiselta tuntuvaa, oksentaa heti. Hän syö mielellään hyvin hienoa ruokaa ja nesteitä (pehmikset, pirtelöt, juotavat jogurtit, mehut – näissä missään ei saa olla hedelmien tai marjojen paloja). Olen välillä miettinyt, ettei pojan nielu toimi kuten meillä muilla tai sitten hän ei osaa käyttää hampaitaan. Pojan syömisen kanssa on pakko olla tarkkana, sitä on vahdittava ja siitä on pidettävä meillä huolta. Muuten hän söisi yhtä ja samaa ja/tai elelisi nesteillä. Paino on tarkkailussa myös (Ja tuo ei liity niihin allergioihin, hän ei ole ronkeli eikä onneksi ole kyse anoreksiasta tms. syömishäiriöstä.)

    Esikoinen oli pienenä tuossa piirtämisessä ihan kuten sinun poikasi: valtavan tarkkoja detaljeja jo taaperoiässä. Neuvolassa ihmettelivät mustalla tussilla tekemiään hämähäkkilinnoja ja niiden yksityiskohtia. Esikoinen ei taaperona välittänyt ns. normaalileluista vaan halusi kaikkea pientä, kärryissä istuessaan kädessä oli usein ruuveja tms. joita tutki koko matkan. Hän ei viihtynyt puistoissa eikä isoissa porukoissa, tarkkaili syrjästä muita ja vaikutti ikäisiään vanhemmalta. Usein lapsi istui ajatuksissaan, eräs ystävä sanoi, että poikaa voisi äkkiäkatsottuna luulla autistiseksi. Tuo tietokonejuttu on täällä myös, poika tekee itse animaatioita ja pelejä. Ja nukkuu yhdessä ja tietyssä kummallisessa asennossa, peittokin pitää olla tietyssä paikassa tietyllä tavalla ja ovi prikulleen muutaman millin raollaan, muutenkin on aika lailla mustavalkoinen ja ehdoton. On herkkä kaikella tapaa, fyysisesti ja psyykkisesti, ja lapsena valtavasti haasteellisempi kuin nuo kaksi muuta yhteensä.

    Mutta meillä tämä kaikki on tiivistänyt, lähentänyt, onneksi myös miestä ja minua. Toisiimme turvauduimme, kun voimat olivat loppua. Eikä mitään ruokaan tai syömiseen liittyvää pidä itsestäänselvyytenä.

    Voimia ja valoa. Hyvä, kun otit aiheen esille!

  57. Katja sanoo:

    P.S. Ja sitä jatkuvaa käsipesua on meilläkin. :)

  58. NiinaK sanoo:

    Äh mua harmittaa ihan suunnattomasti, että olette joutuneet odottamaan asiaan ymmärrystä aivan liian kauan!

  59. vilijonkka sanoo:

    Palasin vielä lukemaan näitä kaikkia kannustavia kommentteja. Ja mua rupesi taas naurattamaan kun mainitsit vaatelappujen poiston. Mitenköhän siitä pakkomielteestä pääsisi eroon 39-vuotiaana? Irrotan/revin/puran aina kaikki laput ja merkit vaatteista, ei saa olla missään mitään. Vaatteen sisäpuolella raapivat ja ulkopuolella häiritsevät kokonaisuutta. Irrotan myös lasten vaatteista laput… Sinäänsä hankaloittaa ostoksia kun en sitten muista minkä kokoisia he ovat.

  60. Violet sanoo:

    Katja; meillä OLI…mutta siitä on hyvin kauan. Nyt poika ei pesisi itseään ikinä ellemme pakottaisi. Suihku ei ole koskaan onnistunut oikein…kylpy vaan.

    NiinaK; samoin. Sinänsä kyllä nopeasti olemme ennenki päässet tapaamaan ihmisiä – mutta ovat osoittautuneet väärän alan asiantuntijoiksi.
    Sitten oli mm. Ranskassa yksi psykologi joka (selvästi huojentuneena) sanoi että ehkä meidän ei kannata enää tavata kun kohta muutatte kuitenkin Hollantiin…että jatkakaa siellä sitten jonkun kanssa….

    Vilijonkka; Minä leikkaan myös omistani kaikki MUTTA syy on eri kuin miksi pojaltani pitää leikata.
    Minä en vaan ”tykkää” niistä mutta häntä ne kuulemma satuttavat, raapivat, haittaavat.

  61. Katja sanoo:

    Sama oli meillä aikoinaan suihkun kanssa. Lapsi huusi, jos joutui suihkun alle (ihan sama, miten ja millä lämpötilalla suihkutteli). Koin, että se sattui häntä. Kylpy onnistui jotenkuten, mutta ei hän nauttinut siitä, kuten lapset kuulemma yleensä. Sauna oli hänelle ihan mahdottomuus, nykyään saattaa käväistä löylyissä ja samantien lähtee pois. Sama juttu helteen kanssa, viileät kesäkelit ok, mutta esim. Venetsian matkalla oli ihan täyttä tuskaa. Peittoa ei käytä koskaan, mutta se pitää olla sängyssä tietyssä asennossa.

    Nuo kaikki vaateasiat meillä myös, kutisee, hiertää tai ”tuntuu oudolta”.

    Meillä esikoisen synnytys oli pitkä ja rankka, hän kärsi synnytyksen aikana hapenpuutteesta ja tuli maailmaan sinisenä ja laihana, ei ollenkaan vauvan näköisenä. Tuotakin olen miettinyt.

    Mutta teillä on asia saatu urilleen ja sinulla on asenne kohdallaan. Hyvä!

  62. Violet sanoo:

    Katja; niin….JUURI näin. Suihkusta, kylvystä, saunasta.Helteestä. Synnytys äärimmäisen nopea mutta hän oli kauhean pieni. 2450 g ja 48 senttiä jos oikein muistan.
    Oli kuin vanha, laiha mies. Ranskassa normaaliakin raskautta seurataan hyvin tarkasti ja siksi ultrattiin normaalit oliko se 5 kertaa. Sen lisäksi alettiin ultrata lisää koska huomattiin että napanuora ei toimi oikein. Kolmen suonen sijaan vain kaksi käytössä.
    Ja tuota olen miettinyt myös.

  63. nimetön sanoo:

    Tämä ehkä kuulostaa vähättelevältä, vaikka tarkoitus ei ole: toivon, että omallani olisi edes viisi ruokaa, joita söisi, mutta kun ei niin ei. Hän on kieltäytynyt syömisestä syntymästään asti, joten ravinnon saamiseksi elimistöön ovat nyt käytössä toiset konstit. Ja samalla jatkuva kokeilu ja opettelu, josko löytyisi jotain sellaista, joka menisi suun kautta. Jotain pientä saattaa mennä hyvänä päivänä, ja silloin aina herää usko siihen, että ongelmasta joskus selvitään. Sitten tulee taas päivä, ettei mitään. Lapsi itse haluaisi syödä, mutta ei pysty.

    Kuvittelen siis jakavani syömis/syömättömyysongelmista johtuvat tunteesi. Saamasi ihmettelyn ja neuvot sekä kyllästymisen, turhautumisen, toiveikkuuden ja hyväksynnän vuorottelun. Ongelmat vaikuttavat takuulla koko perheen elämään, ja ainakin meillä sellaisiinkin osa-alueisiin, joita ei hoksaisi ajatella.

    Kohdallani asia on aikaan saanut sen, etten siedä tavallista ruuasta nirsoilua ollenkaan. Pistän pöytään sapuskat, ja jos ei kelpaa, jääköön syömättä. Mutta turha on vinkua ylimääräisiä välipaloja. Seuraavan kerran syödään seuraavalla kattauksella, piste. Silloinkin sitä, mitä on tarjolla.

    Ilo olisi lukea enemmänkin tuosta suuhieronnasta!

  64. Maria sanoo:

    Ja minäkin täältä…Huippu juttu,että noi uudet kokeilut VIHDOIN alkaa! Oot herättänyt todella paljon keskustelua asiasta.Tsemppiä tälle taipaleelle ja iso hali veljeksille!

  65. Violet sanoo:

    nimetön: eihän tuo mitään vähättelyä…eikä tällaisissa asioita vertailu tai ”kilpailu” auta. Jokaisella on omansalaiset ongelmat, teillä tuollaiset ja meillä tällaiset. Ihan varmasti olet joutunut kuulemaan ja kokemaan monenlaista ympäristön taholta.
    Tuosta suuhieronnasta mulla on tiedossa vain ranskankielistä tekstiä. Jos se kiinnostaa voin panna linkkejä.

    Maria; paljon on tullut keskustelua! Ihmettelen ihan.
    Halaan veljekset;-)
    Rustaan vaikka meilissä lisää.

  66. nimetön sanoo:

    Reissusta palanneena…

    Kiitos, mutta valitettavasti en osaa ranskaa.

  67. Päivi sanoo:

    Kuulostaa todella rankalta tieltä, ihan vain tuosta selviäminen. Toivon niin, että tämä keino auttaa, ja että hän pääsee nauttimaan elämästä makujen(kin) maailmassa aivan täysin mielin!
    Voimia teille kaikille!

  68. mimmu sanoo:

    Meillä lapsen syömisvaivoja ei otettu ollenkaan todesta. KÄytin lasta metamorfisella hoitajalla, koska luin jostain että raskaus/synnytystrauma voi johtaa tällaiseen tukehtumisen tunteeseen esim syödessä. Lapsi ei pitänyt hoidosta (mielestäni hoitaja oli liian aikuismainen) mutta huomasin parin viikon sisällä vaivan hävinneen! Joskus apu löytyy aivan yllättävilta tahoilta.

  69. Aamuäree sanoo:

    Ihanaa, lapsemme ei olekaan ainoa….

    Ehkä meillekin löytyy joku apu ja ehkä ainakin syyllistäminen loppuisi jossain vaiheessa ja kaikki tuttujen hyvää tarkoittavat neuvot ja ohjeet.
    Lapsemme on 3 vuotias ja kasvaa ja kehittyy hyvää vauhtia- ruoka vain ei maistu.

    Kaksplussan keskustelupalstalta joku ystävällinen sielu linkitti minut blogiisi :)

  70. Violet sanoo:

    Aa, kiva kun tämä kirjoitus vielä on saanut uusia kommentteja.
    Niin, jatkamme hoitoja, mitään suuren suurta ei ole tapahtunut vielä mutta jotakin ihan pientä eikä tietysti suuria muutoksia voi odottaa kuin hyvin hitaasti.

    Toivon teille kaikille vanhemmille ennen kaikkea hermoja etsiä apua ja sulkea korvat juuri niiltä ”ohjeilta”. Ne voivat toisinaan olla äärimmäisen raskaita kuulla.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s