Kuka lopulta tuntee ketään

Luen siis kirjaa jossa yritetään valottaa sitä kuka Virginia Woolf oikeastaan oli. Olen halunnut päästä siitä selville jo pitkään. Haluaisin ”tuntea hänet”, eikä hän ole ollenkaan ainut.  On mielenkiintoista yrittää ymmärtää miksi sitä, miksi tätä, mikä on seurausta mistä vai onko seuraus sittenkin syy. Ja niin edespäin.

Kirja etenee ja minua vuoronperään tympäisee mutkien oikaiseminen ja sitten taas riemastuttaa kun tunnen saavani Virginian hameen helmasta edes hiukan kiinni. Sitten hän taas erkanee ja jäljelle jää valtava selittäjien ja tulkitsijoiden joukko päiväkirja- ja kirjepinoineen, romaanit auki leviteltyinä ja suurennuslasilla luettuina.

Joskus kuulee sanottavan: hän tuntee minut paremmin kuin minä itse. Aika usein sillä viitataan aviopuolisoon tai hyvään ystävään. Koen välitöntä vastustuksen tarvetta. Haluaisin vinoilla että sittenhän henkilön itsetuntemus on nollassa. Vai onko niin ettei tuolla oikeastaan tarkoiteta yhtään mitään? Ehkä lausahduksen tarkoitus onkin vain ylistää:  hän tuntee minut hyvin. Eihän voi todella olla mahdollista tuntea ketään toista paremmin kuin henkilö itse tuntee! Voi tuntea hyvin, voi osata ennustaa toisen tekemisiä, voi ymmärtää toisen motiiveja mutta rajansa kaikella.

Jotkut sanovat kertovansa kaiken aviopuolisoilleen. (Yleensä naiset sanovat kertovansa kaiken miehilleen, olen huomannut). Ihanko totta, ihan kaiken? Kaiken? Miksi? Minusta tuo on ensinnäkin sula mahdottomuus. Miten voisi koskaan kertoa kaiken? Ajattelen tekoja, ajattelen ennen kaikkea ajatuksia, ajattelen ihmisen koko historiaa ja kaikkea mitä siihen liittyy. Kaikkea. Se ettei kerro ei tarkoita sitä että toisen selän takana puuhataan epämääräisyyksiä. Se ei tarkoita vehkeilyä eikä asioiden salaamista. Minusta ihmisellä täytyy olla oma puutarha päänsä sisällä, omat mysteerinsä ja salaisuuksiakin. Kuka muka edes haluaisi tietää saati jaksaisi kuunnella jonkun ”kaikkea’? (Tiedän, olen tosikko, viisastelija ja otan asiat toisinaan kirjaimellisesti. Olette sen kaiken ehkä huomanneet. Ellette ole, niin nyt ”tunnette minua” tuon verran enemmän.)

Advertisements

40 comments on “Kuka lopulta tuntee ketään

  1. nuttula sanoo:

    Usein pohdin vastaavaa, mielenkiintoinen aihe! Olen aika sulkeutunut ihminen itse, luulen ettei kukaan tunne kovin hyvin, mutta mieheni ihan varmasti parhaiten.

    Tuosta kertomisesta tuli mieleen. Kerran mieheni meni työnsä puolesta kokeilemaan kuumailmapallolentoa. Kertoi pari päivää ennen työtapahtumaa, että menen sitten testaamaan sitä uutta palloa koelennolle. Olin aivan aivan äimänä, että MITÄ???? Miten ihmeessä et ole kertonut aiemmin?! No ei kuulemma muistanut. Työjuttuja. Ja nythän hän kertoi. Pohdin monta tuntia, että miten tuollaisen voi jättää kertomatta. Oli tiennyt siitä jo viikkoja. En ikinä unohtaisi kertoa puolisolle, jos olisin menossa lentämään kuumailmapallolla (ensimmäistä kertaa elämässä). Olin myös aika kauhuissani ajatuksesta, että mies menee lentämään (onko se oikeasti turvallista). Tälla tavoin olin sitten vain pari päivää huolissani.

    En tiedä liittyisikö sukupuolten väliseen eroon. Itse jätän usein asioita kertomatta monellekin taholle, jos ajattelen että ”toinen osapuoli on varmasti tyytyväisempi ilman tätä tietoa”. Todellisuudessa usein en vain jaksa jakaa tai miettiä tapaa, jolla asian jakaisin.

  2. Marjatta sanoo:

    Upea näkökulma. Kaikkea ei todellakaan tarvitse kertoa kenellekään, ei edes puolisolle. Kaiken ei myöskään tarvitse olla yhteistä. Tarkoitan lähinnä sitä, että voin harrastaa omia juttujani ja mennä yksin kylään tai matkoille. Välttämättä en juuri koskaan matkusta yksin, mutta tietoisuus siitä, että niin voisin tehdä, vapauttaa.

    Ihmisellä pitää olla omat jutut, ehdottomasti!

  3. Violet sanoo:

    nuttula; aina kun mietitään näitä sukupuolista johtuvia eroja niin saakin olla tarkkana;-) Mutta luulen kyllä että naisilla on usein miehiä suurempi tarve ”kertoa kaikki”, ”olla avoimia” (mitä sekin sitten on?) ja jakaa.

    Tuo kuumailmapallojuttu..niin, sehän oli nimenomaan juuri hyvä sinun kannaltasi noin!

    Marjatta; Tähän että on omia juttuja ja menoja olen kasvanut jo omassa lapsuudenkodissani. Se on minulle ihan itsestään selvää. Sitten on toisia tapoja, sitä että jaetaan ”kaikki” kaikilla elämänalueilla enkä voi sitä moittia koska joillekin se sopii ja he nauttivat siitä. Minulle se olisi aivan vierasta.

  4. Sissi sanoo:

    Täällä toinen ”tosikko”. En osaa ajatella kovin kiemuraisesti, ja luulen aina että ihmiset sanovat, mitä tarkoittavat. Valitettavan usein saa kyllä pettyä.

    Mieheni kanssa olen saanut opetella kuuntelemaan eri tavalla. Hän kun on kova suurentelemaan asioita. Tai sitten hänellä vain on erilainen käsitys asioista kuin minulla…

    Ja kyllä, kyllä ihmisellä pitää olla omaa elämää, vaikka vain päänsisäistä, josta muilla ei ole välttämättä mitään hajua. Eihän sitä muuten millään jaksais.

  5. jaana sanoo:

    Tuohon haluun tuntea Virginia Woolf (tai kuka tahansa menneisyyden ihminen) haluaisin sanoa, että onneksi jo nykyään biografisessa historiantutkimuksessakin (myös akateemisessa sellaisessa) uskalletaan myöntää, että se mitä teemme on vain tulkintaa jostain ihmisestä, jonkun tietyn puolen esiintuomista tutkijan näkökulmasta käsin, ei totuus siitä, millainen ihminen TODELLA oli.Mutta siitä huolimatta se on kiehtovaa.

    Ja minua ei tunne kukaan läpikotaisin tai edes lähelle, mutta toivoisin joskus, että itse tuntisin itseni paremmin.

    t.jaana

  6. Motacilla sanoo:

    ”Minä” muodostuu niin monesta palasesta, ettei kukaan voi hyvällä omalla tunnolla väittää tuntevansa edes itseään. No, ehkä juuri nyt tällä minuutilla tiedät miltä sinusta tuntuu ja mitä haluat ja onko pöytä kätesi alla kuuma vai kylmä. Mutta se ei riitä, vaikka niin haluaisit. ”Minään” vaikuttaa ympäristö lisäksi näkökulma ja se, mitä roolia milläkin hetkellä vedät. Olet ainakin tytär, äiti, puoliso, naapuri, asiakas (jos kipaiset kauppaan) ja mikä sitten onkin roolisi bloggaajana. Ne kaikki on eri ”minä” eikä niistä mikään ole väärä, oikea tai täydellinen eikä niitä kukaan ymmärrä täydellisesti sillä ne eivät voi yhtä aikaa esiintyä. Puolisosi tuntee sinut niistä monen vaatteissa, mutta ei milloinkaan esimerkiksi tyttärenä. Vaikka lukisi kuinka monta maailman parasta elämänkertaasi. Toisaalta sinä et tiedä kuka olet, kun olet ajatuksiisi vaipuneena tai reagoit johonkin tilanteeseen tietämättä, että hän tarkkailee sinua ja lisää sen palasen mielikuvaansa sinusta. Joten kukaan, edes sinä, ei voi milloin tietää tarkalleen, kokonaan ja täydellisesti kuka sinä olet. Huikaisevaa, eikö totta. [Sori, että kirjoitin näin osoittelevasti. Passiivi on niin nolo ja sekava.]

  7. Violet sanoo:

    Sissi; juuri tuo erilainen käsitys asioista on yksi syy sille miksei minusta koskaan kenellekään ole mahdollista tuntea toista täysin. Kaikki mitä näemme, kuulemme, tunnemme menee oman suodattimemme lävitse josta tartuu matkaan aina nukkaa.

    jaana; aivan noin, tulkintaa tietysti. MInä tajuan selvästi että halu ”oppia tuntemaan” vaikka nyt Woolf on naurettava, mutta tietysti on kutkuttavaa tehdä omia tulkintojaan ja ajatella näitä ”niin mutta jos” -asioita. Luoda oma kuvansa henkilöstä. En onneksi ole tekemässä vaikkapa tieteellistä tutkimusta;-)

    Itseäni olen oppinut pala palalta tuntemaan paremmin mutta aika isoja paloja puuttuu vielä. Hyviksi opetustuokioiksi olen havainnut mm. tilanteet jotka ovat jollakin tapaa ”extreme” tai joissa en ole koskaan ollut. Niisssä voi havainnoida; ai jaha, tuolla tavalla minä suhtaudun, tuolla tavalla minä toimin.

  8. Violet sanoo:

    Motacilla; olen aivan täsmälleen samaa mieltä kaikesta.
    Juuri esim. tuo ”ei milloinkaan esimerkiksi tyttärenä”. Se on noin, koska jos minä kerron niin se on jo tulkinta. Toinen tulkinta tulee hänen päässään. Asiat muuttuvat taas, muuttuvat ja osa tippuu poiskin. Eikä hänellä ole minun menneisyyttäni. Ei kenelläkään muullakaan tietysti, paitsi minulla.

  9. Inkivääri sanoo:

    Meillä Isännyys aina sanoo, että jos kaikki kertoo ei itselle jää mitään:) Eihän kaikkea kaikkea tarvitse eikä pidäkään kertoa, on mukava hautoa jotain ihan omia juttuja.

  10. Liivia sanoo:

    Jäin miettimään että onko itselläni halu oppia tuntemaan joku pohjia myöten. Ei taida olla. En ainakaan saa ketään päähäni.

  11. Desiree sanoo:

    Olen miettinyt myös tuota ”kertoa kaiken miehelleen”-asiaa. Ehkä kysymys on kuitenkin siitä, että VOISI kertoa kaiken miehelleen, jos siihen tulisi tarve. Tai, mitä tahansa, jostain tietystä asiasta. Poissulkevasti ei voi kertoa, koska se pitäisi sisällään jo toisenkin, kuuntelevan ihmisen käsityksen asiasta ja toisen vastaselityksen siihen. Kysymys olisi dialogista, joka olisi loputon.

    Ei oikeasti kukaan kerro kaikkea puolisolleenkaan. Se on sula mahdottomuus, kuten totesit.

    Ihana kuvaus tuo pään sisäinen puutarha! Mahtava!

  12. Violet sanoo:

    Inkivääri; tuli tästä jotenkin mieleen että jos mun mieheltäni kysyy millainen päivä oli töissä (mitä en kyllä juuri ikinä kysy!) niin vastaukseksi voi saada kahdenlaista tavaraa. Joko ei saa oikein mitään ulos tai sitten hän todella kertoo tarkalleen mitä tapahtui, suunnilleen vessakäyntejä unohtamatta.

    Liivia; kiitos samoin. En myöskään toivo että kukaan menisi siihen lankaan että tuntisi minut täysin.
    Miksi nyt tunnen halua ”oppia tuntemaan” Woolfia edes jotenkin johtuu siitä, etten halua puhua läpiä päähäni. Helposti puhutaan asioista kovinkin asiantuntevaan sävyyn ilman mitään käsitystä, faktoista puhumattakaan.

    Desiree:luultavasti kyse on jostakin tuollaisesta, mutta koska olen tosikko ja otan asiat mielelläni kirjaimellisesti alan heti viisastella kun sanotaan ”kaikki”.

  13. Kati sanoo:

    Alkoi muuten ihan puistattaa, kun ajattelin mahdollisuutta, että joku ihminen haluaisi minun tietävän itsestään ”kaiken”. En minä halua olla kenekään kaatopaikka enkä halua käyttää ketään muuta ihmistä siihen tarkoitukseen, koska tuohonhan se kaiken tietäminen taitaisi johtaa. Sitä paitsi ihmissuhteissa melkein parasta on se, että jatkuvasti voi oppia uutta toisesta, tulee yllätyksiä (toki tietenkin mieluiten niitä positiivisia).

    Meillä on varmaan monen mielestä vähän outo avioliitto siinä suhteessa, että varsinaista puhetta on aika vähän. Silti kaikki tarpeellinen tulee varmasti selvitettyä. Mutta minulla on omat juttuni ja miehllä omansa, joita ei toiselle ole mitään erikoisempaa tarvetta jakaa. Se riittää, että välittää ja luottaa, ei tarvitse tuntea kokonaan.

    Niin ja Virginia Woolfe on kyllä tosi mielenkiintoinen persoonallisuus, mutta hän oli taatusti jo läheisilleen hyvin vaikeaselkoinen ihminen, meidän aikamme tutkijoista puhumattakaan.

  14. Violet sanoo:

    Kati; tartun heti yhteen asiaan joka on yhteinen; meillä samoin varsinaista puhetta on aika vähän. Uskon että samaan tyyliin kuin mistä nyt kerrot. Minun mieheni ei ole taitava kertomaan siitä miltä hänestä tuntuu, mitä hän haluaa jne. Se on minulla helpotus koska olen itse samanlainen. Voin kirjoittaa siitä, mutten niin välitä puhua. En osaisi istua hänen kanssaan keskustelemassa siitä miltä minusta nyt tuntuu tai sanailemassa kovin pitkäjänteisesti vaikkapa siitä missä tilassa parisuhteemme on. Tunnen olevani onnekas kun toinen osapuoli on selvästi helpottunut siitä etten lypsä hänestä koko ajan jotakin.

  15. Rebecca sanoo:

    Tämä on ihan äärimmäisen mielenkiintoinen aihe. Ja sellainen, mitä on itse varsinkin avioliiton alkuaikoina pohtinut paljon. Luin joskus seurusteluaikoina C.S. Lewisin ja hänen vaimonsa suhteesta kertovan kirjan ja heillä oli periaatteena, että toiselle kerrotaan ’kaikki’, jaetaan kaikki, jos toinen lukee jonkun runon, se jaetaan myös toiselle, ollaan yhtä. Heidän suhteensa kuulosti kyllä uskomattoman kauniilta ja läheiseltä, mutta muodostui kovin lyhyeksi, kun tämä vaimo kuoli. Ja mulla kesti jonkun aikaa päästä tuosta nuoruuden piikkiinkin nappaamastani ihanteesta ja tajuta, että miehen ja minun suhde ei tule koskaan korvaamaan esim. suhdettani läheisimpiin ystäviini. Ja hyvä niin, huh! Ei niin, että olisin niitä ystäviäni ollut jotenkin jättämässä, mutta kuvittelin oikeasti, että minun pitäisi voida olla kaikkea sitä mieheni kanssa mitä olen esim. näiden ystävieni kanssa. Nyt kuulostaa suorastaan typerältä! Tuo päänsisäinen puutarha on kaunis ajatus, vaalikaamme sitä :)

  16. Lempi Sveitsistä sanoo:

    Sellainen juttu tuli mieleen tuosta ”tuntee minut paremmin kuin minä itse”, että joissain tilanteissa tietyn asian suhteen minusta noin voi olla.

    Itselläni on rakas pitkäaikainen ystävä, joka siis tuntenut minut ihan lapsesta. Ollaan jaettu kaikenlaisia elämänvaiheita ja -kokemuksia, matkustettu paljon yhdessä, asuttu muutama vuosi kämppiksinä.

    Joskus saattaa käydä niin, että olen jostain asiasta ahdistunut, vihainen, surullinen tms. ja minusta tuntuu, etten oikein itsekään pääse asian ytimeen eli siihen, että miksi nyt tuntuu tämmöiseltä ja reagoin näin.

    Ystävän kanssa asiasta keskustellessa käy joskus niin, että hän arvaa/löytää sen syyn/taustan/selityksen reaktiooni. Eli itselläni on jonkun jutun suhteen sokea piste – nään vaan pinnan tavallaan. Tai joskus on kyse siitä, että nään itseni sellaisena, kun haluaisin olla enkä pystykään näkemään sitä, millainen itse asiassa olen.

    Ja sekin, että monien ihmisten itsetuntemus on kyllä aika olematonta. Että voipi hyvinkin olla, että joku muu tuntee heidät paremmin kuin he itse…

  17. Matroskin sanoo:

    Itse en kyllä halua tietää kirjailijoiden ”oikeasta” elämästä paljon mitään. Fiktio on monin verroin kiinnostavampaa.

    Uskoisin että ”X tuntee minut paremmin kuin minä itse” on vain sanonta, jolla tarkoitetaan, että on vaikkapa jostain asiasta epätoivon alhossa ja sitten se toinen sanoo, että noin sulle aina käy, ensin olet epätoivosta sekaisin ja sitten keksit ratkaisun. Että se toinen osaa katsoa ulkopuolelta. (Sekava sepustus.)

    Minä en ainakaan kerro kaikkea miehelle, koska ei se jaksaisi kuunnella! Ihmettelen myös naisia, jotka kertovat ”kaiken” äidille. Mielestäni läheisyys äidin kanssa tulee jostain muusta. Sitä paitsi jos kertoisin kaiken äidille, saisin kyllä nuhteet aika monista asioista!

  18. Ilse sanoo:

    Violet, aah.

    Olen niin samaa mieltä kaikesta taas. Olet sinä mahtava.

  19. Tanja sanoo:

    Minusta on suorastaan röyhkeää väittää tuntevansa toisen läpikotaisin. Ei kai ihminen ole mikään staattinen otus, jonka voi noin vain tuntea. Minusta itsestäni ainakin tuntuu, että muutunkin koko ajan. Itsekin itsestäni yllätyn toisinaan. Tietenkin perusvire säilyy, ja muutos on vähäisempää kuin pysyvyys – mutta silti! Minusta se on toisen kunnioittamista, ettei mene luulemaan, että tuntisi kokonaan. Ja sellaista usein mietin, että minusta ihmisen itsensä täytyy saada määritellä itsensä. Toista täytyy kuunnella herkällä ja kunnioittavalla korvalla. Tietenkin on ihanaa läheisessä suhteessa tuntea paljon, syvästi ja oppia aina lisää. Siihen sellaiseeenhan on ihan nälkä, mutta voihan sitä silti jättää tilaakin toiselle, olla vaikkapa aivan erilainen jossain kohtaa. Sekin on sitä toisen persoonaa.

  20. Tanja sanoo:

    Viimeisen lauseen piti vielä jatkua: Sekin (siis se mahdollisesti erilainen käytös) on sitä toisen persoonaa, ja hänellä on varmasti siihen omat hyvät syynsä.

  21. Matroskin sanoo:

    Sitä paitsi on ihan varmaa, ettei kukaan nainen kerro miehelleen luottokorttilaskustaan.

  22. Pirkko sanoo:

    Ajatus päänsisäisestä puutarhasta on tuttu minullekin, olen käyttänyt siitä jopa samaa termiä. Puutarhassa voi viljellä kaikenlaista, mutta ei kaikkea samanaikaisesti. Siellä pitää liikkua varoen, ettei tallo mitään arvokasta, siksi sinne ei myöskään voi päästää muita melskaamaan. Mutta puutarhasta voi viedä ulos lahjoja muille jarttavaksi. Tarkasti harkiten ketkä ovat lahjan arvoisia.

  23. maijanmaja sanoo:

    Ihan mahtavaa lukea avaustasi, Violet, ja kaikkia näitä (filosofisia) kommentteja. Olen iloinen, että puoliso on edelleen vähän mystinen henkilö, josta löytyy uusia puolia ja joka yllättää. Toki mielellään kuten Katikin totesi, positiivisesti. : ) Mutta kyllä minäkin suhteen alussa olin varma, että tulisimme kaiken jakamaan ja kyllä edelleenkin vierastan ajatusta, jos joku kertoo minulle asian tyyliin, älä kerro tätä miehellesi, mutta…
    Se, että toinen tuntee sinut paremmin kuin itse, liittyy varmasti juuri tilanteeseen, jossa olet itse niin ”lukossa”, ettet pääse eteenpäin ja ulkopuolisen on helpompi nähdä mistä kiikastaa.
    Luen ihan liian vähän. Esim. Woolfista en tiedä mitään. Asiaan on tulossa parannus, koska nyt on makuuhuoneessa yöpöytä ja siinä lamppu ja lapset omissa huoneissaan!

  24. Kirsi sanoo:

    Tää oli niin hyvä! Minäkään en ole koskaan tuntenut pyrkimystä toisen ihmisen perinpohjaiseen ”tuntemiseen”. Tuollainen tunteminen on sula mahdottomuus. Tunnetaan niin kuin tunnetaan, ajan myötä aina hieman paremmin, mutta jatkuvasti tulee uutta vastaan. En myöskään jaksa pohtia ja analysoida itseni, mieheni tai suhteemme kasvua tai vääristymiä. Ja miehelleni en todellakaan kerro kaikkea, en edes puolia asioistani.

  25. Celia sanoo:

    Minusta elämänkertakirjallisuus on usein kaikista ”suurinta” fiktioita. Samoin ajattelen dokumentista taiteenlajina, pyrkimys ns. totuuteen ja sen mahdottomuus johtaa helposti siihen, että elämänkerta kertookin kirjan kirjoittajasta eikä itse kohteesta. Dokumenttikin on tavallaan myös kuvaus kamerasta välineenä.

    Epäilen, että kukaan oikeasti uskoo tuntevansa täysin ketään ihmistä. Tai voihan sitä toki huijata itseään niin, jos tahtoo.

  26. nuttula sanoo:

    Hehee, Matroskin, minä en ainakaan esittele miehelle luottokorttilaskuja. Maksan ne pois enkä jätä pöydälle lojumaan, vaikka sitten miehen tililtä ne maksaisin. Se on just niitä juttuja, joista ajattelen että onnellisempi kun ei tiedä.

    Vastaavasti kun äiti soitti juuri kun istuin bussissa matkalla Belfastista Dubliniin, niin sanoin että ”olen just bussissa!”. Muuten se olisi kuitenkin miettinyt, että mitä varten sä siellä olet, ja onko kaikki varmasti hyvin. Ja ei kai aikuisen ihmisen tarvitse raportoida äidilleen maantieteellistä sijaintiaan joka hetkellä.

    Tämä on kyllä mielenkiintoinen aihe! Silti uskon, että mies tuntee minut paremmin kuin kukaan ystävistäni, sen verran vähän jaan heillekin. Anteeksi kun vielä palasin spämmäämään kommentteja…

  27. Violet sanoo:

    Rebecca; minulle tulee kommentistasi mieleen eräs suhteeni jonka tiesin kohta puoliin päättyvän sillä hetkellä kun tajusin että tyyppi on aivan valtavan mustasukkainen ystävilleni ja sille ajalle jonka annan heille ja sille mitä heiltä saan.
    Päänsisäinen puutarha -ajatus ei taida olla mikään oma keksintöni vaikken kyllä myöskään osaa sanoa kenen se sitten olisi, mutta vaalikaamme yhtä kaikki!

    Lempi; olet tuossa kyllä oikeassa. Olen vastaavan asian kokenut.
    Olen tavannut muuten niitäkin joiden mielestä itsetunto ja itsetuntemus ovat sama asia.

    Matroskin; jos nyt ajattelen tätä ”tiedonjanoani” Woolfiin liittyen…tulee mieleen, että mahtaisinko olla hänen persoonastaan yhtä kiinnostunut jos hän ei olisikaan ollut kirjailija. Vastaus on ehdoton kyllä, mutta juttu on niin että ellei hänestä olisikaan tullut kirjailijaa vaan hän olisi vaan ollut joku ”tavallinen hullu”, noin esimerkiksi ja kärjistettynä niin tuskin mistään löytyisi kirjoja ja vielä lisää kirjoja joissa yritetään ymmärtää häntä, selvittää hänen olemustaan jne.

    Eli ensisijaisesti en ole kiinnostunut hänen kirjailijapuolestaan ensinkään.

    Ja äidille ei tietenkään kerrota mitään!

    Pirkko; tarkkaan saakin harkita kun on vaikka mitä allergioitakin…

    maijanmaja; olen iloinen että näin moni on kommentoinut.

    Mulla käväisi mielessä joku sellainenkin ajatus että voisiko toisen tuntea tietämättä silti ”kuka toinen on”…? Voisiko olla mahdollista että ”tuntee” toisen siinä mielessä (tosi hyvinkin) että osaa vaikkapa ennakoida toisen reaktiot, osaa aavistaa mitä toinen tekisi tuossa tilanteessa jne. MUTTA siltikin ”tuntisi toisen” vain näiden ulkoisten asioiden kannalta, ei siis ehkä kuitenkaan olisi perillä ajatuksista ja vaikutteista tekojen takana, noin esimerkiksi.
    En tiedä. Sotkeennun tähän kohta.

    Kirsi; uutta tulee vastaan koska yksinkertaista uutta ylipäätään tulee. Suhteen ja puolison analysoinnista (nyt menee hyvin, nyt menee huonosti, istus nyt siihen niin tämä puhutaan selväksi jne. ) mulle tulee mieleen vain ne kaikki jotka sittenkin yllättyivät kun toinen olikin muuta kuin he luulivat. ”En olisi ikinä uskonut hänestä”.

    Celia; on olemassa tietyt faktat toki, mutta niiden ulkopuolisen aineiston kohdalla ajattelen kyllä sinun tapaasi elämäkerroista ja dokumenteista.
    Sellainen ”kyllä minä sinut/hänet tunnen” voi olla myös jollakin tapaa vallankäyttöä.

    nuttula; vanhimmat ystäväni olen tuntenut niin paljon kauemmin kuin mieheni että siinä kohtaa on tietysti etulyöntiasema…vanhempani olen tuntenut tietysti sitäkin kauemmin. Joka tapauksessa yksi on varma; on asioita joita en ole sanonut koskaan kenellekään, on asioita jotka mieheni tietää mutta muut ei ja toisinpäin.

  28. maria sanoo:

    Tätä on hyvä lukea uudelleen ja uudelleen.Olemme töissä pohtineet tuntemista ja sitä mitä tarkoittaa kun luulee että tuntee ja toinen yllättää täysin,Pätee niin aikuisten kuin lapsenkin kanssa.Kiehtovaa,harmittavaa erehtymistä ja tuntemisen ”harjoittelua”.En tiedä todellakaan haluaisinko tuntea ketää kokonaan.Omat lapsetkin ovat yllättäviä -vaikka luulen tuntevani hyvinkin:)Mitä se tarkoittaakaan.Itsensä kanssa saa tehdä päivittäin tarpeeksi ”töitä”.Miehen kanssa puhumme aika vähän mutta riittävästi-hän inhoaa asioiden ”puhkipuhumista”.Ei aina tarvitakaan sanoja.Onneksi.Nainen puhuu enemmän tuntemisesta.Tarvitsee sitä.Ainakin useimmat.Ajattelen.

  29. Katja sanoo:

    Minä ymmärrän nuo niin, että ”tuntee paremmin kuin minä itse” = sitä, että ulkoapäin ihminen voi olla vähemmän monimutkainen kuin mitä itse itseään näkee. Muut voivat nähdä suoremmin. Ts. itselle (omalle käytökselle ja toiminnalle) on helposti sokea. Minä ainakin olen, vaikka harrastan itseanalyysiä kohtalaisen aktiivisesti.

    Minä kerron miehelleni ns. kaiken (ei ole kyse siitä, että hän sitä vaatisi vaan se vain on minulle ominaista käytöstä). Kaiken kertomiseenkin liittyy kuitenkin aina näkökulman valitseminen ja keskittyminen, ikinä ei voi mielestäni (halutessaankaan) kaikkea kertoa. Mikä on olennaisinta kenestänkin, mikä siivilöityy pois tietoisesti ja mikä alitajuisesti? Aina on kyse suodattamisesta (ja subjektiivivista tulkinnoistakin), vaikka olisi miten rehellinen tahansa. Mieheni on niin kummallinen, että jaksaa kuunnella (tai esittää hyvää kuuntelijaa). Silti uskon, että toinen on aina loputon viidakko (niin kuin minuus jokaiselle meistä itsellemme), löydettävää riittää.

    Nämä lienevät niitä persoonaan liittyviä juttuja. Jokainen toimii itselleen luontaisella tavalla.

  30. Linnea sanoo:

    Kiinnostava aihe! Ja kenen sitten haluan tuntevan minut ’paremmin kuin itse itseni tunnen’… Kyllä mieheni minut tuntee aika hyvin, äiti tuntee jotenkin intuitiivisesti, tytär raastavan tarkasti välillä. Lapset tuudittautuvat joskus siihen, että äiti tuntee tosi hyvin. Eikä se valitettavasti pidäkään ihan paikkaansa. Pakko avata suu ja kertoa. Joka päivä.
    Minulla on itseni tuntemisen intohimokausia. Kirjoitan silloin paljon. Nyt kaipaan sellaista aikaa…

  31. Mei sanoo:

    Kuka lopulta tuntee itsensäkään? Silti minä ainakin käytän paljon aikaa siihen, että kuulostelen itseäni, palaan elämäni eri vaiheisiin ja kokoan palapeliä saadakseni jotain käsitystä siitä, miten olen kasannut yhteen tähän mennessä syntyneet palaset. Tulkintoja, jotka muuttuvat uuden ymmärryksen myötä. Samanlaista salapoliisityötä, kuin Virginian elämän koostaminen. Mutta oi, kaikkien vähän erikoisten ja epäsovinnaisten ihmisten elämästä lukeminen on kuitenkin herkkua ja lohduttavaa, vaikka muuten en ns. elämänkerroista pidäkään, kun niissä on tapana kertoa lukkoonlyötyjä ”totuuksia”.

    En taida kyllä tietää ketään, joka tosissaan väittäisi kertovansa kaiken puolisolleen. Ehkä olenkin tosikkojen ympäröimä ;) Enkä kyllä haluaisi itsekään tuntea miestäni niin hyvin. On paljon seksikkäämpää pitää jotain elämässä täysin omanaan.

    Mutta olipa ihan mahtavasti sanottu (Motacilla), ettei puoliso tunne sinua ainakaan tyttärenä. Just noin! Tekisi mieli kirjoittaa enemmänkin, mutta enpä taida kehdata. :D Mutta kuitenkin sen verran, että juu, oli aika, jolloin luulin, että kahden aikuisen yhdessäolon tekee mahdolliseksi ”syvällinen” jakaminen ja keskustelu. Ja huh, kuinka helpompaa on, kun ei mitään paineita mihinkään keskusteluihin ja itsensä avaamiseen ole. Silloin kun jompikumpi kumppaneista tarvii korvaa tai kommentoijaa, on toinen sitä varten. Toimii ainakin meillä niin paljon paremmin.

  32. minjo sanoo:

    Totta tuo tuntemisjuttu. Ei minustakaan ketään voi tuntea ihan pohjia myöten. Itsensä ehkä jollakin tasolla, mutta joskus sekin yllättää. Me ollaan kyllä miehen kanssa molemmat enemmänkin niitä, jotka ”puhuu kaiken.” Mutta ei se mikään pakollinen 100% tilivelvollisuusasia ole. Enemmänkin sellainen, että molemmat ovat puheliaita ja monesti ajatukset selkenee, kun ääneen ajattelee. Meillä siis niin päin. Tuntuu, että ehkä on molemmilla enemmän yhteistä tilaa kuin omaa, mutta omaakin saa kun vain ottaa. Ei vain taida kumpikaan tulla paljon ottaneeksi.

    Minusta ongelma on sitten, jos alkaa kuvitella tajuavansa toisen ajatuksia toisen pään sisältä. Pitäisi aina jättää siihen, mitä toinen sanoo, eikä kuvitella tietävänsä sen enempää. Siis jokaisella pitää olla oikeus määritellä itse itsensä.

  33. Leena Lumi sanoo:

    Tässä on nyt aika paljon jo sanottu, mutta yhdyn Lempiin osittain, sillä sitä voi itsellä olla tunnetiloja, jolloin ei aina edes halua tuntea itseään ja silloin todella hyvä, se Bessu (bestis) on aivan omiaan hieman tukemaan itsetuntemuksen tiellä- lempeästi, kuten parhaat ystävät tekevät ja huumoria mukana.

    Täysin eri mieltä kuin Matroskin. Minä ainakin haluan päästä edesmenneiden kirjailijoiden ’nahkoihin.’ Haluan jopa päästä kirjojen henkilöiden sisälle, niin että olen osittain samaistunut John Irvingin Leski vuoden verran Ruth Coleen ja osittan Aksel Sandemosen Ihmissuden Felicia Venhaugiin. Myös minua kiinnostaa Woolfin sisin, mutta myös vaikka Sylvia Plathin. Kaikki normaalit ovat minusta hiukan tylsiä, eivätkä niin luovia, siksi valitsen näin. Ikävystyn helposti, ehkä siksi luen eikun siis ehkä siksi elän lukeakseni.

    Toki naisella pitää olla se oma ’huone’ ja oma huone!

  34. Niina sanoo:

    Hyvä aihe ja allekirjoitan.

    Minä en tunne ystäviäni tai miestäni läpikotaisin. Kuvittelen, että muka tunnen. Ja varmasti aika hyvin tiedän mieheni ajatuksen tai tekotavan jonkun asian suhteen.
    Joskus riittää pelkkä katse toisiimme ja tiedämme mitä ajattelemme siitä tilanteesta.
    Näin on varmaan monilla monilla aviopareilla.
    Sitten kun tilanne/asia on ohi, saatamme puuskahtaa yhteen ääneen: aivan kamala tyyppi, huh. Ai sinustakin ? No niin minustakin ! Tai : hitsi meinasin alkaa nauraa! Tai jotain että: ihan hirvittävän pahaa ruokaa, mutta en kehdannut sanoa ei kun tarjottiin. Ja sitten nyökyttelemme yhdessä samalle ajatukselle jonka jaoimme. Opittua ? Vai sielujen sympatiaa ? En tiedä.

    Uskon, että omat ystäväni tietävät minusta aika paljon, koska olen avoin, mutta eivät lopulta tiedä läheskään kaikkea. Ja niin kuin on sanottu, edes minä en tahtoisi tietää kaikkea kenestäkään. Jos kehtaisin, kysyisin kyllä paria asiaa ystäviltäni. Mutta luulen tuntevani heidät ja kysymykseni menevän liian intiimiksi. Minulle ehkä sanottaisiin: lopeta ! :D Vai sanottaisiinko kuitenkaan ? Enhän itseasiassa tunne heitä ollenkaan !

    Minulla on iso ystäväpiiri ja kerron asioita mutta … joitain asioita ei vaan voi kertoa.
    Ne on pidettävä siellä omassa päässään, siellä salaisessa puutarhassa.
    :) En kerro todellakaan kaikkea miehelleni vaikka aika paljon kerronkin. Hän kertoo, mutta hänen kertomuksensa ovat useimmiten vastauksia kysymyksiini.

    Oma kymmenen vuotias poikani yllättää minua nykyisin koko ajan. Luulin tuntevani hänet mutta hänen vastauksensa tai jokin lausahdus pysäyttää ajattelemaan usein.
    Että kuka hän oikeastaan on.

  35. Savu sanoo:

    Tämän postauksen yhteydessä on hyvä tunnustaa ja kiittää. Nimittäin taannoin puhuit niin vakuuttavasti Un Jardin sur le Nilistä, etä intouduin siihen. Siksi, kun minusta tuntuu, että jotenkin tunnemme, vaikkemme ole tavanneet, ja että meidän makumme ainakin on monissa kohdissa samanlainen. Arvelin, että tässä(kin) kohdassa se voisi sitä olla. tuoksua ei saanut suomesta, joten tilasin matkaavalta mieheltäni. Hän toikin jättipullon ja aah mikä paratiisillinen tuoksu suihkautui iholleni. Parasta ever. Kiitos siis, sinä periaatteessa ”tuntematon” :)

  36. Violet sanoo:

    maria; samaa mieltä tuota mitä sanot naisista. Ja vielä se, että aika moni nainen ylipäätään tykkää puhua! Minäkin kyllä, en mä sitä sano;-)

    Katja; noin se on, ihan varmasti. Minä olen vaan sietämätön viisastelija ja hiustenhalkoja. Provosoin mielelläni ja kas, näin tulee pitkä keskustelu.

    Ehkä sinun miehesi todella haluaa ja osaa kuunnella. uskon että pystyisit aistimaan jos toisin olisi.

    Linnea; sanon noille pojilleni aina: älkää edes luulko että minä voin arvata mitä te ajattelette. Teidän pitää sanoa! Kannustan heitä puhumaan, kertomaan.

    Mei; minä vaihtaisin tekstisi alusta ensimmäisen ”silti” sanan ”siksi” -sanaan!
    Pidin viimeisen kappaleen ajatuksista. Tuttua.

    minjo; Viimeinen lauseesi on hyvä. Juuri noin.
    Meillä taitaa olla enemmän omaa kuin yhteistä tilaa. Tai ei taida vaan on. Siis sitä, että voimme olla samassa huoneessakin mutta omissa hommissa pitkään. Mies harvoin aloittaa puheen. Vastaa kyllä aina;-) Ei ”raportoi” olemisestaan kuten en minäkään.

    Leena LUmi; myönnän että minuakin kiinnostaa eniten ”epänormaalit” persoonat. Niin ja kun ajattelen…ei tule mieleen ketään elävää kirjailijaa jonka toivoisin tuntevani perinpohjin. En välitä tietää että upeaa tekstiä kirjoittava käy vessassakin ja jopa nenää kaivaa;-) No niin…

    Joel Haahtelan kohdalla minulla oli pitkään melkein pakkomielle. Minun teki mieli kuulla millainen hänen äänensä on. Nyt muutama päivä sitten katsoin haastattelun ja myönnän; puolet putosi miehen karismasta. Siis siitä karismasta jonka olin ihan itse hänelle rakentanut valokuvien ja kirjojensa perusteella. Kun tuli liikkuva kuva ja ääni…ei se ollutkaan sitä mitä olin luullut.
    Kirjansa pysyvät silti suosikkeinani!

    Niina: tuli tästä mieleen kaksi asiaa. Ensinnä se etten ole koskaan puhunut ystävien kanssa esimerkiksi seksielämästäni. Ehkä äärimmäisen ympäripyöreesti ja huumorisävyyn mutta enempää en missään nimessä halua.
    Tiedän kyllä että monet hyvinkin vapautuneesti puhuvat siitäkin. Minusta se on käsittämätöntä.

    Toiseksi tuli mieleen tuo asia lapsesta. Omieni kohdalla mietin hyvinkin usein: kuka tuo on? Välillä tulee tunne että lapsi ei ole se sama jonka ”tunnen”. Tajuan että lapset jos ketkä muuttuvat, kehittyvät, mutta vierauden tunne, ajoittain tuleva, on joskus ihan käsittämättömän voimakas.

    Savu; Olen ihan kauhean iloinen että tuoksu miellytti sokkona ostettunakin! Ja jättipullo…siitä vain haaveilen;-) Mutta eikö ole ihmeen hyvää?
    Kyllä näissä nettiasioissa ihan selvästi tulee tunteita että tuon kanssa ”olen samaa”, tuon tunnen edes jotenkin. Useinmiten tietenkään ei sen kummemmin pääse asiaa varmistamaan, sillain ihan oikeasti livenä vaikka että synkkaako, mutta mitenkään en ylenkatso tai aliarvioi näitä ”tuntemisia” joita ihmisten välille syntyy blogienkin ansiosta. Ilahdutti tämä viesti!

  37. vilijonkka sanoo:

    Minusta olisi suorastaan pelottavaa ja tylsää tuntea joku läpikotaisin. On ihanaa kun perheenjäsenetkin yllättävät!

  38. Alisa sanoo:

    Voi varjele, ettäkö kertoisin miehelle (tai kellekään, ei sen puoleen) kaiken tai edes lähes kaiken itsestäni, elämästäni… en ikinä. Jokaisella on tosiaan oltava se oma puutarha päänsä sisässä. Itse ajattelen sen ”omana planeettana”. Johan sitä mielenterveyskin vaatii. Omat rajat.

    Ja vanhemmistaan pitää olla jo sen verran irti aikuisen ihmisen, ettei äidille kärrätä enää ihan kaikkia kuulumisia.

  39. Niina sanoo:

    Tunnistan juuri tuon lapsen kohdalla , tuon ”lapsi ei ole sama jonka tunnen”. Pelottava tunne joka joskus tulee.

    Mielenkiintoisa keskustelu taasen täällä.

  40. Mei sanoo:

    Huh miten ihanaa keskustelua täällä on ollut – ja uusissakin postauksissa. Mutta pitää vielä kiittää Violet siitä, että muutit silti-sanan siksi-sanaksi. Oon just nyt sellaisessa uudessa työtehtävässä, missä mua korjataan jotenkin hauskasti samalla tavalla. Niin, siksi juuri. -ai että sullekin tuttua? Hauskaa!!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s