Kävimme jossakin


Kävin eilen mieheni kanssa katsomassa Coppolan uusimman. En osaa sanoa pidinkö Somewhere -elokuvasta vai en ja se on aika epätyypillistä minulle. Voisin sanoa olipa kiva, tykkäsin kovasti tai eipä ollut kummoinenkaan – ja kumpikin olisi yhtä totta. Aika kummallista.

Ennen elokuvan alkua mieheni katseli ympärilleen katsomossa ja sanoi pahalta näyttää. Häntä huolestutti mieskatsojien hyvin vähäinen määrä. Kotimatkalla hän kertoi torkahtaneensa useasti.

Tänä aamuna puhuimme elokuvasta vielä hiukan. Mies moitti ”liian pitkiä kohtauksia”, minä taas pidin lähes eniten siitä että asioille annettiin tarpeeksi aikaa. Myönnän silti että kerran, pari se tuntui hiukan liian pitkältä. Mutta noin yleisesti: minusta oli kummallista havaita miten yleisössä niin moni alkoi hermostuneesti liikehtiä ellei koko ajan tapahtunut jotakin. Minusta ”pitkitys” toi mm. miespääosan tympäännyksen ja kyllästyksen minunkin pitkästymisekseni. Pääsin hänen nahkohinsa. Alkoi tuntua kuin olisi itse hänen paikallaan.

Mieheni ei pitänyt myöskään siitä että ”liian paljon jätettiin auki”. Huomasin silloin puolustavani tuota tapaa tehdä elokuvia oikein vimmaisesti. Kun hän sanoi ettei ”ollut ymmärtänyt” sitä tai tätä kohtaa kysyin mitä hän ajatteli mahdollisesti tapahtuneen – ja voi sitä pitkää selostusta jonka hän antoi! Totesin: miten sanot ettet muka ymmarrä kun vasta annoit kaikkien aikojen analyysin?!

Niin että pidin enkä kuitenkaan. Jotenkin harmitti etten voinut pitää niin kovin kuin olin toivonut. Vika voi olla omissa odotuksissanikin.

Minulle tärkeää kaikkien elokuvien kohdalla on että minussa tapahtuu jotakin. Somewherea katsoessani nauroin kovaa ääneen kerran, hymähtelin puoliääneen muutamasti ja hymyilin paljon. Kertaakaan en tuntenut pakahtumista tai palaa kurkussa, en halua itkeä tai edes hengähtää syvään.

Mutta me kävimme jossakin, mies ja minä yhdessä ja jäi hyvä mieli. Siitä annan kahdeksan pistettä.

Advertisements

14 comments on “Kävimme jossakin

  1. Sooloilija sanoo:

    Oikeastaan hyvin mielenkiintoiselta kuullostaa. Joten teatteriin on suunnattava kun tämä pian tulee meillekin.

  2. Violet sanoo:

    Sooloilija: Kyllä mää tuota suosittelen vaikka mulle jäi elokuvasta toisaalta aika tyhjä olo, tai semmonen että olisi saanut korean paketin jossa ei olekaan sitten kuin jotain laimeaa. Mutta kyllä siinä oli ideaakin, en kiellä.
    Ja se ärsyttikin mua, eikä se ollut huono asia. Siinä oli siis asioita jotka ärsytti ihan hiivatisti mutta ne olivat mielestäni keinoja joilla pääosamiehen tyhjyyttä osaltaan kuvattiin. Eli aivan paikallaan.

  3. villasukka sanoo:

    Mukavaa talviviikkoa sinne, kaamos päättyi tänään

  4. Lumikko sanoo:

    Minäkin nauroin ääneen yhden kerran, silloin kun päähenkilön pää oli siellä kipsivalun tai mikä-se-nyt-olikaan sisällä. Se oli uskomattoman hieno ja absurdi kohtaus, kun se puhelinkin vielä alkoi soimaan, samanaikaisesti hauska ja klaustrofobisen ahdistava.

  5. Violet sanoo:

    villasukka; hyvä juttu! Meillä on kovin keväistä. Eilen aivan ihanaa.

    Lumikko; mulla se ääneennauruhetki oli muu, nimittäin sellainen kun se hotellin vanha ukko ”soitti” kitaraa ja hoilasi Your Teddybear. Taisin nauraa aika yksin.

    Kipsivalukohtaus oli juuri mitä sanoit. Hohottelin kyllä sillain maltillisesti;-) Se oli juuri sellainen että alkoi omaakin naamaa kutittaa ja oli vaikea hengitttää. Kamera lähestyi hienosti ihan hitaasti. Tää oli yksi niistä hetkistä jotka olivat mieheni mielestä ”liian pitkiä”.

  6. Mei sanoo:

    On aina hauska kuulla, miten muut kokevat saman elokuvan. Minä ja mieheni pidimme elokuvasta kovasti. Alkuun olin hyvin epäileväinen, liiallisten odotusten vuoksi varmaan. Mutta juu, tuntui kyllä monella tavalla. Sain nauraa. Sydämessä puristi. Pidin ilmavuudesta, hitaudesta, avoimesta lopusta. Siitä, että katsojan on vähän pakko tutkia itseänsä samalla. Ja musiikista, kuten yleensä.
    Ei kyllä mikään Coppolan paras, mutta juu, näin jälkikäteen ajatellen olen saanut palata elokuvan tunnelmiin vielä monta kertaa.

  7. Sara sanoo:

    Minä katsoin elokuvan juuri ennen joulua, yksin, ja pidin kovasti. Mutta ennen kuin pidin, olin salaa aavistuksen pettynyt, tympääntynytkin. Koska en nähnyt sitä, mitä odotin. Ihastus tuli hiipien – pitkien kohtausten, kauniiden kuvien ja musiikin kautta. Valon ja värien käyttö oli coppolamaisen hienovaraista mutta täynnä pieniä nyansseja. Aamun valo, kalpea, kirkas ja täynnä mahdollisuuksia. Eikä päähenkilöstä tunnu miltään.

    Minusta kipsivalukohtaus oli aluksi huvittava, mutta lopulta lähes tuskaisaa katsottavaa. Violetin ilmaus toisen ”nahkoihin pääsemisetä” oli osuva.

    Jossain arvostelussa moitittiin, kun päähenkilön kehittyminen jäi vain pieniksi liikahduksiksi. Minä taas pidin virkistävänä, ettei elokuvassa tapahtunut ihmeitä. Jos elämä on kuin seisova vesi, pienikin liikahdus voi olla pitkäkantoinen ja merkittävä.

    Ajatus on niin paljon nopeampi kuin keho. Minusta on ihana nähdä ihmisten silmissä se pieni välähdys, kun ajatus kirkastuu ja he tietävät tahtovansa jotain, jonnekin. Matka on vasta alkamassa ja matkantekovälineetkin ehkä valitsematta. Mutta toive on olemassa. Ja toivo.

  8. Mei sanoo:

    Lisäsin äsken vielää tekstiä, mutta ilmoitti virheestä.. Toivottavasti ei tule kahta kertaa. Mutta oli pakko jatkaa :) Minä pidän siitä, että Sofia osaa kuvata henkilöiden tunteita niin hienosti, ettei niille tarvitse väkisin laittaa vuorosanoja. Pidän siitä, että ohjaaja tuntuu ymmärtävän henkilöitään, eikä moralisoi tai tuomitse valintoja. Kulkee rinnalla, näyttää jotakin hyvin hyvin inhimillistä. Ihanan empaattista myös. Ja vaikka itse välillä kiemurteli ja ahdistui ihmisen tyhjyyden hetkellä, oli ihana huomata myötäelävänsä niin miestä kuin hänen tytärtään.

  9. Pirkko sanoo:

    Suunnittelin tuon katsomista, nyt hiukan epäröin.
    Parhaalta kuulosti se, että asiat jäivät auki. On kurjaa, jos filmi tai kirja selittää valmiiksi.
    Ehkä hinkuni aukijääneeseen selittää myös sen, että käyn leffassa mielelläni yksin. Ei tarvitse ruveta heti analysoimaan näkemäänsä tai kuunnella toisen analyysia. Toisaalta on ihan kiva keskustella jälkeenpäin, kun nähty tai luettu on jo ehtinyt laskeutua muutaman päivän.

  10. Violet sanoo:

    Mei; minua ei sydämestä puristanut vaikka sitä miten ajattelee. Myönnän; en ole mikään elokuvissa tuhertava ylipäätään, mutta läikähdyksiä tunnen herkästi. Ilon, surun, pelon jne. Tämän kanssa ei oikein…

    Mutta kyllä, monesta asiasta olen kanssasi samaa mieltä. Ajattelin paljon itseäni elokuvan aikana.

    Sara: valon ja värien käytöstä samaa mieltä! Parhaita asioita tässä elokuvassa. Musiikki myös.
    Minusta myös päähenkilön kehitystä kuvattiin ihan juuri sopivasti. En voi kuitenkaan mitään: loppukohtaus oli mielestäni..moneen kertaan nähty eri elokuvissa.

    Pirkko: kun en sinua tunne niin..en tiedä suosittelisinko sinulle vai en. Asiat kyllä jäivät auki mutta sekin voidaan tehdä monella tapaa eikä se aina toimi.
    Minäkin käyn mieluiten yksin ja niin yleensä onkin> Nyt halusin erittäin pitkästä aikaa mieheni kanssa jonnekin.
    Hän pitää kovasti Lost in Translationista mutta tämä meni kyllä täysin metsään hänen suhteensa.

  11. iiris sanoo:

    Lost in Translation oli hyvä, olen nähnyt sen kai kolme kertaa. Ehkä pitää yrittää mennä katsomaan myös tämä, kunhan se nyt tulee tänne. En ole mielestäni nähnyt vielä edes ennakkomainoksia.
    Mielenkiintoista sitten se, tuleeko tämän kanssa sellainen tunne, että yksi kerta riittää vai sellainen, että pitää katsoa uudelleen.

  12. Violet sanoo:

    Iiris; samoin minä olen nähnyt L in T:n monta kertaa. Aina se tuntuu yhtä hyvältä.
    Tätä mun ei tee mieli nähdä toiseen kertaan.

  13. Maija sanoo:

    Pahus, en nyt ehdi lukemaan, mitä kaikkea täällä on juteltu. Mutta juu vähän samanlaisia tunteita elokuva minussakin herätti: että tykkäsinköhän vai enkö tykännyt.

    Minulle ei kuitenkaan jäänyt sellainen olo, että olisin pitkästynyt kohtausten aikana, tai ehkä ne pitkät kohtaukset juuri jotenkin vastasivat henkilöiden pitkästyneisyyttä. Se jäi mieleen, että heti elokuvan alkukohtaus on pitkäveteinen – ja samalla saa odottamaan jännittyneenä.

    Minulle tuli elokuvan miespäähenkilön pitkästyneisyydestä mieleen se, kuinka Lost in Translationissa kuvataan naispäähenkilön pitkästyneisyyttä. Hitaita, matelevia hetkiä hotellihuoneessa.

  14. Violet sanoo:

    Maija; Minäkään en siis pitkästynyt, mieheni kovinkin. Yleisössä tuntui myös monet pitkästyvän, ainakin pitkien (eikä ne nyt niiin pitkiä olleet!) kohtausten aikana paljon hermostunutta liiikehdintää ja rapinaa.

    Alkukohtaus ärsytti alkuun minua. Sitten huomasin että aina kun auto tulee tiettyyn kaarteeseen siitä tulee tietty, erilainen ääni. Kaikki kertautui joka kierroksella ja auto senkun kiersi kehää. MIes kiersi kehää. Se oli minusta hyvä ”alkusoitto” kuvaamaan koko hänen tilannettaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s