Niin mutta jos

Olen alkanut pitää taas rannekelloa muttei se aivan ongelmatonta ole. Kerroin miehelleni että mietin: mitä jos patterit loppuvat enkä huomaa kellon pysähtyneen ennen kuin on liian myöhäistä? Kello olisi jo vaikka mitä ja minun pitäisi olla jossakin mutta minä en tietäisi ajasta yhtään mitään koska patterit olisivat pettäneet minut. Hän ei ymmärrä tuollaista mutta hän ei olekaan Ennakoija. Ehei, hän ei ole Ennakoija vaan hän elää asiat sitten kun ne tulevat ja säästyy monilta huolilta.

Kuljin eilen nuoremman poikani kanssa pimeällä kotiin. Hän hyppelehti huolettomasti kuten yhdeksänvuotiaat vielä hyppelehtivät, rallatteli ja kompuroi katukivillä. Sydämeni pysähteli moneen kertaan. Huutelin varoituksia, yritin olla cool ja ajatella pojatonpoikiapojatonpoikia. Sitten hän hyppelehti nopeammin, katosi kulman taakse ja oli aivan pimeää. Minulle tuli päähän lause: poikani kulki edelläni pimeää katua, hypähteli iloisesti kulman taakse enkä nähnyt häntä enää koskaan. Se tuntui ensin huonosta kirjasta napatulta, sitten se tuntui jo niin todelta että minun oli juostava kulman ympäri, saatava nähdä että lapsi on siellä.

Älkää ihmetelkö miksi olen iltaisin niin toivottoman väsynyt. Päivän aikana tapahtuu niin paljon. Tapahtuu ne asiat jotka todellakin tapahtuvat, sitten vielä kaikki se mikä voisi tapahtua.

Mainokset

29 comments on “Niin mutta jos

  1. katriina sanoo:

    Hieno kolumni! Elämästä sa paljon enemmän irti tuolla tavalla. Jännitystä ja suuria tapahtumia.

    Äiti joutuu elämään koko ajan muutaman sekunnin edellä ajasta, ei sitä miehet ymmärrä.

  2. Violet sanoo:

    katriina; voi olla että vielä joku päivä dramatisoin itseni hengiltä. Haluaisin saada olla itseltäni rauhassa joskus. Ettei koko ajan ”tapahtuisi” niin kovasti.
    Mutta tämä äitiysasia….kun minä en kuitenkaan ole semmoinen kanaemoäiti…on jotenkin ristiriitaista että sitten kuitenkin…
    Mulla on jotenkin ylikehittynyt vaaranpelko (???) joka ei sitten kuitenkaan hyvin monissa asioissa toimi ollenkaan…edes silloin kun olisi todella syytä. Voin tehdä asioita jotka tiedän vaarallisiksi, voin antaa lastenikin tehdä sellaisia. Sitten säpsähtelen ja ”saan sydänkohtauksia” aivan hulluista jutuista.

  3. Pilvitarha sanoo:

    Tuota teen itsekin, ja varsinkin pojan kohdalla. Osin siksi että se saa usein päähänsä aika dramaattisia (tai hauskoja, jos häneltä kysytään) juttuja, osin siksi että muut aikuiset sitä häneltä aina odottavat. Olettavat.
    Poika sattuu olemaan se joka saa muidenkin kepposet niskoilleen -ja aikuisten vihat. Jos jostain olen elämässä katkera niin tästä, mutta koitan pyristellä siitä tunteesta irti parhaani mukaan…

    Joskus kun uni ei tule, kehitän päässäni kaiken maailman katastrofeja, mietin pakoreittejä ja että mihin mennään lämmittelemään, ehdinkö heitellä peitot ikkunasta.

    Tai sitten pohdin mitä sanoisin jos olisin vieraana jossain ”Tonight showssa” ja keskustelun aiheena olisi Putin. Kerran autoa ajaessa keksin monta nasevaa juttua äijästä, mutta harmi kyllä en enää niitä muista. Ja mitäs jos just tänään ne kutsuukin mut sinne vieraaksi sitten? Voi apua. :D

  4. NiinaK sanoo:

    Ihan kuin suoraan minun päästäni..Olen meinaan samanlainen entäs mitäs jos ennakoija. Varustan tytön pimeällä heijastinliivein kun lähtee kaverilleen, on mukana kännykkää ja vaikka mitä ja varoittelen siitä ja tästä ja vannotan kulkemaan suoraan määränpäähän ilman oikopolkuja sun muita. Ja sama pätee melkein jokaiseen muuhunkin asiaan. Miehelläsi on uskomaton lahja elää hetkessä ilman miettimistä. Ainakaan minulta moinen eläminen ei tule onnistumaan koskaan.

  5. Ilse sanoo:

    Täälläkin tapahtuu hirveästi ja hirveitä. Lapsi nielee lääkkeitä ja juo pesuaineita, tippuu portaista, mies ajaa kolarin, ei enää herää.

    Eikö oo toivotonta? Ja näköjään tämä muuttuu sitä pahemmaksi, mitä isompi lapsesta tulee. Toisaalta, kyllä, luotan siihen, että mitään pahaa ei oikeasti tapahdu, mutta olen juuri siinä ylidramaattinen, että kirjoitan mielessäni jotain tarinaa, jota en halua ajatella alkua pitemmälle.

  6. minjo sanoo:

    Minä en kestäisi elää itseni kaltaisen kanssa, joten olen iloinen, että minunkin mieheni on monessa asiassa rennompi,jne.

    Tuo hyppelehtiminen ja rallattelu on täällä myös jäânyt päälle. Joskus tuntuu, että korvat soi, kun joka asiasta vääntyy jonkinlainen laulu ja joka toinen askel on hyppy tai jonkinlainen juoksuaskel. Saan parkkipaikoilla kohtauksia, vaikka muuten se iloinen koikkelehtiminen onkin suloista. Minä olen myös juossut monen kulman taakse, kun säikähdän ihan samaa joka ikisen kerran. Jos siellä on paketti auto, jos joku nappaa sen ovesta sisään, jos… ihan kamalaa. En ole aina onnistunut peittämään pelkoani, ja lapsi on sitten ihan ihmeissään, kun täällä ei saa ikinä mitään tehdä itse, niin se on ilmeisesti sellanen 100% seikkailu kääntyä kulman taakse ihan itse.

    Tulisin varmasti hulluksi jatkuvasta pelosta, jos asuisin jossakin, missä olisi pakko antaa lapsen leikkiâ itsekseen ulkona… Tai ehkä se vain liittyy kontekstiin, kun on oikeastikin hiukan syytä pelätä. no, ei ehkä niin paljon, mutta kuitenkin. Olin muuten helpottunut, kun lapsi kasvoi sen korkuiseksi, ettei se katoa niin helposti silmistä. Kaksi-kolmevuotiasta säikyin jatkuvasti, kun pelkäsin, että se katoaa silmistä kaupassa, jne. kun se vain seison jonkin tavaran tai lahkeen takana.

    Ei ole äitiys helppoa. Eikâ aina auta vaikka kuinka puhuisi itselleen järkeä. Ne oman pään sisäiset tarinat vaan syntyy ja joskus ne pelottaa teki mitä teki.

  7. metsienmamma sanoo:

    Olen kamppaillut henkisyyteni kanssa muutaman viikon. Ja myös täsmälleen saman asian kanssa, mistä kirjoitit.

    Tulin aboriginaaleista luettuani vain vahvemmin siihen lopputulokseen, että ns. hyvää ennakointia ja huomioimista ei ole olemassakaan. Rasitan itseäni oikeasti turhaan noilla ajatuskuvioilla. On syytä pohtia tulevaa, mutta ei pelätä jatkuvasti. Se minutkin osaksi ajoi loppuun. Pelkäsin tapahtumia ja ihmisiä ja kohtaamisia etukäteen niin paljon, että se vei kamalasti voimia. Ja sitten voimat loppui. Joka kerta, siis joka kerta, pelkoni olivat olleet ylimitoitettuja.

    Olen osaksi ottanut tähän perimän/mallin omalta äidiltäni. Hän, kuten minäkin tähän asti, sanoo aina, että ”kun olen niin monta asiaa osannut ennustaa tapahtuvaksi”. Olen tajunnut, että ei se ole ennustamista tai mitään muutakaan yliluonnollista. Se on vain aivojen ylikierroksilla käyntiä (turhaankin) ja sitä, että on käynyt niin monen monta vaihtoehtoa tulevista tapahtumista läpi, että hyvin todennäköisesti joku niistä joskus osuu oikeaankin. Ja se tuntuu siltä ”no minähän tiesin tämän jo silloin!” Vaikka ei oikeasti tiennyt. Se oli vaan yksi monista kauhuskenaarioista.

    En tiedä miten pääsen eroon tästä. Ainakin näin lopen uupumuksessa ei kertakaikkiaan jaksa rakentaa pieniäkään kauhukuvia. Mutta kun saan voimani takaisin, yritän parhaani. Ja selvitän sen, miten voisin elää kevyemmin. Sitten todennäköisesti sairastaisinkin vähemmän, kun keveys löytyy.

  8. Clarissa sanoo:

    Eikä tuo ennakkomurehtiminen siihen lopu, että nuo lapset kasvavat aikuisiksi. Ei, vaikka kyllä niillekin muistaa AINA sanoa: ajakaa varovasti, onkohan siellä liukasta ja muutenkin kehittelee mielessään kauhukuvia tyhjästä. Mutta sitten kun on nuo pienet, lastenlapset. Niillehän nyt VOI sattua mitä vaan, kun minä en ole paikalla.
    Niin tyypillistä tuokin mitä kerroit: mies ei huomisen huolista ota turhaa painolastia, poika hyppii ja rallattelee. On niillä helppoa tuo elämä, kun me pidetään niistä niin huolta. Jo etukäteen.

  9. Kirsi sanoo:

    ”Vakava” aihe, mutta tarjosi myös päivän parhaat naurut. ;) Samalla tunnistin tästä itseni, sillä minäkin olen ennakoija, taakkoja ja murheita kantava Neitsyt. Vielä muutama vuosi sitten otin asiat kevyemmin. Tai ehkä nykyään murheita on ihan oikeastikin enemmän. En tiedä, mutta raskaaksi se aika ajoin elämän tekee… ;)

  10. Violet sanoo:

    Pilvitarha; no totta kai mullakin pakoreitit on mietittynä;-) Haastatteluvastaukset samoin. (Entä jos mitään haastattelua ei koskaan tulekaan?)
    Tämä ominaisuus on minusta paitsi rasittava myös aika huvittava.

    Niinak: Ei tule onnistumaan minultakaan. Tukevassa humalassa ehkä, mutta ei niinkään viitsisi jatkuvasti olla.

    Ilse; no totta hemmetissä syö myrkyt ja putoilee ikkunasta alvariinsa.
    Vanhempani olivat siis luonamme jouluna. He eivät ole omassa kodissaan tottuneet rappusiin ja ikääkin on ja yöllä pimeää. Niinpä kehitin siitä huolen että jompi kumpi yöllä vessaan mennessään kaatuu rappusissa. Huomasin herääväni rasahduksiin ja kuulostelin miten raput narisivat. Hyvä, kaikki hyvin, voin nukkua taas – jos voin.
    Sitten tuli järki päähän; voinko estää tapaturman kuuntelemalla? Niinpä niin.
    Panin oman makuuhuoneemme oven kiinni enkä kuullut enää yhtäkään vessaanmenoa. Kaikki rappusten vaarat katosivat sen siliän tien.

    minjo; hyvä ihme sentään, en minäkään tällaisen kanssa jaksaisi!
    Tuo mitä sanot ulkonaleikkimisestä pätee minuunkin. Se myös, että ne pari-kolmevuotiaat tuntuivat olevan aina kateissa;-)

    metsienmamma; sanotaan nyt ihan heti etten tiedä alkuunkaan mikä on aboriginaali, mutta sen sijaan hyvää ennakointia ja huomioimista mielestäni on olemassa. Ajattelen esim. monenlaisia ehtimiseen ja/tai matkustamiseen liittyviä asioita. Ja monia muita.

    Mutta sitten….huomaan selvästi että sinulla toden totta on kokemusta tästä mistä kirjoitan. Nimenomaan tästä rasittavasta, väsyttävästä puolesta.
    Toivon totisesti että saat voimasi takaisin, kuntoudut.

    Clarissa; ei takuulla lopu,etenkin kun ominaisuuteni liittyy niin kovin muuhunkin asiaan kuin vain lapsiin.

    Kyllä määkin taidan jotenkin pitää itseäni vähän turhan kaikkivoipaisena. Että kun vaan minä olen veneessä niin eihän se kaadu. Hoh hoijaa.

  11. Pirkko sanoo:

    Niin mutta kun, tämä nyt vaan sujuu melkein äidiltä kuin äidiltä. Lasten iällä ei ole osuutta asiaa kun äitien päässä tapahtuu. Uskon myös, että on olemassa erityinen äidinvaisto, joka hälyttää kun jotain sattuu ihan oikeasti, oli lapsi sitten nurkan takana tai toisella puolella maapalloa.

  12. Lempi Sveitsistä sanoo:

    Yhdessä kommentissa sanoit, että etukäteen huolehtimisella on positiivisiakin vaikutuksia. No, minusta on eri asia miettiä REALISTISIA juttuja ja varautua niihin. Esim. jos on tärkeä tapaaminen, niin lähden yleensä niin, että pari bussivuoroa (asun siis kaupungissa ja vuoron välit muutama minuutti) pelivaraa, jos vaikka yksi bussi ei jostain syystä tulekaan tms.

    Samoin olen huolehtinut, että meillä on sammutuspeitto ja muut sellaset jutut kotona ja autossa.

    Mutta totuushan on se, että mitä vaan voi sattua ihan missä vaan. Yksi koulukaverini kuoli pikkasen alle 30- vuotiaana just kerrostalon portaikossa kaatuessaan. Valot oli sammuneet kesken kaiken ilmeisesti.

    Ja sellanen negatiivinen huolehtiminen ei siihen auta tippaakaan. Ja jos niitä ei osaa pitää oman päänsä sisällä vaan suoltaa niitä ”varoituksia” lähipiirinsä niskaan, niin se on aivan karseaa. Oma äitini on tälläinen ”huolehtija”, joka ei osaa niitä huoliaan pitää omana tietonaan. Hänellä vielä lisänä luulosairaus – tosi paha sekä itseen että muihin liittyen. En viitsi hälle kertoa koskaan, jos vaikka lapsilla flunssa, koska sitten ”huolehditaan” siitä, kuinka se ehkä onkin kuumeeton keuhkouume tai astma tai siitä voi tulla tosi pahat jälkisairaudet jne.

    Voin kuvitella, että elämä on ahdistavaa äidilleni, kun jo tuollaisen kuunteleminen on hirmuisen ahdistavaa.

    Enkä tällä tarkoita, että te tänne kirjoittaneet olisitte itsellenne tai lähipiirillenne ahdistavia. Tämä aihe vaan purskautti minusta nämä omat kokemukseni esiin.

    Siksi tykkäänkin lukea tätä blogia, kun usein tulee kaikenlaista mietittävää postauksien aiheista!

  13. Violet sanoo:

    Pirkko: varmaan on noin. Mutta se kaikki muu. Esimerkiksi tämä naurettava kelloesimerkkini. Mietin kehtaanko edes kertoa siitä mutta siinä sekin nyt tuli. Minusta on jotenkin aivan kaistapäistä edes ajatella että mitäs jos kellosta loppuu patteri.

    Lempi: totta tuo, TOSIN semmoistakin voi tapahtua että joistakin asioista tulee ”realistisia” vaikkeivat ne ehkä oikeasti sitä olekaan, tai eivät ainakaan kuin joskus harvoin.
    Uskoakseni en ole semmoinen varoittelija. Toivon etten ole huomaamattani.

    Huomasin myös semmoisen jutun että olen ottanut erilaisia riskejä elämässäni, siis sanotaan että hankkiutunut tilanteisiin ja tehnyt asioita jotka voivat olla vaarallisia, enkä ole juuri koskaan huomannut ajatella että joku voisi olla huolissaan MINUN vuokseni…

  14. junika sanoo:

    Mutta ajattelepas sitä, että jos meillä ei olisi kykyä muistaa tai hahmottaa tulevaisuutta, mitä TAPAHTUISI? Mikä olisi totta?

  15. Violet sanoo:

    junika; en ole varma puhummeko samasta asiasta nyt mutta sanon kumminkin: mulla ei ole pienintäkään kiinnostusta elää mitään carpe diem -elämää. Haluan ehdottomasti muistella, muistaa, roikkua vanhoissakin, ei sen puoleen….ja haikailla eteenpäin, nähdä jo miten se ja se asia on tulossa.
    Vain sellaisesta ”katasrofien ennakoinnista” haluaisin hiukan eroon. Tai lieventää sitä. Ei ole helppoa nähdä verta, suolenpätkiä ja ryöstäjiä kaikkialla, ei liioin syöksyä hissillä kuiluun jatkuvasti eikä jäädä jokaisen lähestyvän auton alle.
    (Tiedoksi läheisille: olen kyllä pääkopastani ihan kunnossa. Tämä on nyt taas liioittelua!)

  16. sari sanoo:

    Minulla ei ole kelloa ja olen aina siellä missä minun pitäisi olla siihen aikaan kuin pitäisi. Mm. samasta syystä ei ole kännykkääkään. Kello on pääni sisällä ( ja parkkimitareissa …)
    Enkä ole ennakoija – ainakaan kovin paljon. Liikun ilman papereita, ilman rahaa, vain avaimet taskussa. Ihan yllätyin, kun naapuri kysyi olenko sanonut lapsille mitä tehdä jos syttyy tulipalo ja ovat yksin kotona. En ole. Ei ole tullut sellainen vaihtoehto mieleen.
    Minulla nyt tapahtuu kaikennäköistä ihan oikeastikin, että siinä nyt vielä keksimään lisää. Elän ne sitten kun ne tulevat – en tiedä säästynkö huolista, mutta ehkä joiltakin ylimääräisiltä. Toisaalta uskon minäkin, että jos lapsille jotakin tapahtuisi vaistoaisin sen varmasti.
    Lapsia yritän kyllä varoittaa oikeista vaaroista, kun eivät niitä oikein tunnu huomaavan, vaarallisista risteyksistä, oudoista tyypeistä, yksin kadulla liikkumiesta pimeällä jne.
    Olen iltaisin väsynyt, mutta parasta silloin, kun se on fyysistä.

  17. Liivia sanoo:

    En saanut viime yönä nukuttua, koska mietin etten voi mennä ruokakauppaan, sillä se on tasakattoinen halli ja lunta niin paljon katolla, että se kumminkin romahtaa juuri kun minä olen ostamassa maitoani….jne.
    Toivoisin, että kaikki mitä VOISI tapahtua, tapahtuisi edes päivällä eikä öisin.
    Siis tuttua tuttua.

    Kelloa en käytä, vaikka hienon omistan. Puhelimenkin kello on ties missä ajassa, joko kesäajassa tai talviajassa, en ole pysynyt siinä kärryllä enää moneen vuoteen. Luotan julkisiin kelloihin plus pääni sisäiseen.

  18. Liina sanoo:

    Niin tuttua tuo huolehtiminen jo ennakolta,myös reaaliaikaisesti ja sitten vielä jälkeenpäin; mitä o l i s i voinut… dramatiikkaa arkipäivään, kyllä vaan.

    Tuo päähäsi pälkähtänyt lause on minusta aivan karmiva. Vatsaa kouraiseva.

  19. meri sanoo:

    varuillaanolevia ennakoijia on nähtävästi muitakin. minäkin, b- ja c-suunnitelmien rustaaja jo viidettäkymmenettä vuotta. maailman entropia on sitä luokkaa, että on vain tervejärkistä pitää sorkkarautaa ja muita rescue-tavaroita käden ulottuvilla.

    terveisin eräs maailmankaikkeuden varmuuskopioija

  20. iiris sanoo:

    Niin tuttua! Yritän pyristellä irti (kun lapsetkin ovat jo aikuisia!), mutta vaikeaa se on. Miksi mieleen tulee ihan ilman syytä yhtäkkiä vaikkapa ajatus, ettei siitä yhdestä lapsesta ole kuulunut vähään aikaan mitään (ja siis se todellinen kulunut aika on ihan toisarvoinen asia!), ja sitten alan miettiä, että sehän asuukin niin vaarallisessa maassa / Helsingissä / jossakin muualla… Ja että jos jotakin on sattunut, niin saavatkohan ne selville, että äiti asuu ulkomailla, ja mistä ne löytävät yhteystiedot ja ilmoittaako mulle kukaan.
    Mutta voin kuitenkin sanoa, etten siis ole ikinä kuitenkaan estänyt heitä menemästä tai tekemästä asioita! (Joskus olisi pitänyt – mutta kun kertoivat vasta vuosia jälkeen päin senkin, että oli tapana hypätä TALON KATOLTA uima-altaaseen kun vanhemmat eivät olleet kotona.)
    Mutta mä niin allekirjoitan tuon, mitä kirjoitit – kuinka päivässä tapahtuu niin paljon, todelliset ja sitten kaikki, mitä olisi voinut olla.
    Voisin lisätä kolmannenkin todellisuuden eli kirjat. Joskus kun vaikka mun sisko puhuu meidän lapsuudesta tai nuoruudesta, olen ihan pihalla. Ai tapahtuiko tuollaista? Ihanko totta? En muista ollenkaan. Ja sisko sanoo ”No sä varmaan luit silloin just jotakin kirjaa.” (Eli suunnilleen aina.)

  21. maijanmaja sanoo:

    Mä olisin jo seonnut huolesta, ennakoimisesta ja murehtimisesta ellen uskoisi enkeleihin ja siihen, että lapsiani kannattelevat itseäni vahvemmat käsivarret. Ei siitä sen enempää, ettei kukaan närkästy. : )
    Ei usko toki huolehtimista poista, mutta luulisin, että vähentää omalla kohdallani ja antaa varmuudentunteen siitä, että suunnitelma toimii ja vieläpä meidän parhaaksi.

  22. Linnea sanoo:

    Kuulostaa tutulta… tuo ’mitä jos’ -tilanteiden miettiminen.
    Pahinta on ollut, kun esikoinen oli ekalla ja koulusta soitettiin: Poikanne on jäänyt auton alle. Totuus oli, että leipäauto oli töytäissyt häntä pihalla ja hän oli kaatunut. Vammat olivat henkisiä.
    Toisen kerran tytär oli päiväkodissa kouristelevana ja tajuttomana. Se olikin pidempi sairaalareissu.

    Tavallaan juuri oikeasti tapahtuneet vakavat tilanteet ovat rauhoittaneet minua. En voi huolehtia koko ajan kaikesta. En voi varoittaa kaikista vaaroista ja vetäisitä lasta kaikkien pahojen tilanteiden edestä. Väsyn siitä itse. En pysty keskittymään mihinkään. Jotenkin on vain luotettava.

    Tytär kaatui lasketteluristeessä vuosi sitten. Verta oli kaikkialla, kasvoissa iso haava. Esikoinen laski hänen jäljessään, huomasi, veti siskon hyppyrin alta sivuun, hälytti rinne-ensiavun ja soitti kotiväen paikalle.

    Niin. Mitä yritän sanoa? Äitinä on välillä helvetillistä olla. Huoli, välittäminen, rakkaus pakahduttaa. Ja totuushan kai lopulta on, että äiti on lapselle ensimmäinen ja lapsi äidille. Se oma, pieni, avuton, minun – ja minun vastuullani.

    Äitivoimia sinulle!

  23. Violet sanoo:

    Sari; no joo, kyllä mää ilmankin sitä kelloa pärjään, oikein hyvin on vuosikaudet mennyr. Ei se kellottomuus kuitenkaan mulle niin paljon ”kunnia-asia” ole etten voisi kaunista kelloani pitää;-)
    Totta kyllä, ei mulle oikeasti niin paljon tapahdu. Ei hyvää, ei pahaa. Tai tapahtuu, mutta pientä.

    Liivia; ruokakauppojen kattojahan sortuu ihan solkenaan!

    Liina; olisi voinut -asioita en ajattele juurikaan. Mun puolestani kyllä moni muu niistä muistuttaa.

    meri; sinäkin! Aavistelinkin kirjoitustesi perusteella. Sorkkarauta-klubi pystyyn.

    Iiris; jotenkin tämä nyt mulvahti lapsiin tämä keskustelu vaikka minun kohdallani nämä jutut liittyvät ihan kaikkeen, eivät sen enempää lapsiin kuin minuun itseeni.
    Kirjat, niin. Kävelen vielä auton alle mutta ihme ja kumma se ei pelota etukäteen.

    maijanmaja; sinun kohdallasi usko siis auttaa = vähentää pelkoja. Kaikkien kohdalla ei. Olisko sittenkin persoonallisuuskysymys loppujen lopuksi?

    Linnea; olipa harvinaisen kökkö ilmoitus ”auton alle jäämisestä”. Tilannetaju olisi toivottava taito!
    Iiriksellekin jo kommentoin takaisin että moni puhuu lapsista nyt mutta mun kohdallani nämä ennakoinnit liittyvät kyllä tasaisesti ihan kaikkeen. Kiitän silti lähettämistäsi lisävoimista.

  24. emmi sanoo:

    kuulostipa tutulta. minäkin teen tai siis elän noin. aina hiukan edellä ja ’entä jos’ -alulla alkaa moni ajatus. muutama viime yö on mennyt työasioita pohtiessa ja valvoessa. en tiedä mitä tulee tapahtumaan ennen kuin tapahtuu, mutta tiedän jo kaiken mitä voisi tapahtua. huh.

    se on aika rankkaa välillä. ja välillä olisi varmaan kiva vain elää siten kuin tapahtuu.

  25. Olina sanoo:

    Pienen vauvan kanssa meille tapahtui kokoajan vaikka mitä, siitä huolimatta, että pääasiassa istuimme sohvalla ruokaillen…

    Minä näen päässäni elokuvallisia kohtauksia, jatkoa sille, mitä oikeasti juuri sillähetkellä tapahtuu. Dramaattisia tapahtumia ja huikeita vuoropuheluja. Onhan tämä ominaisuus myös rikkaus; voi niitä kaikkia keskusteluja, joita olen käynyt muiden tietämättä mitään!

  26. Henna sanoo:

    Tama oli jo eilisen keskustelu, mutta lisaanpa nyt viela kun tuli tavallaan aiheeseen liittyen mieleen.
    Mina kayn mielessani (ja puoliaaneen) tappeluita ihmisten kanssa. Lahinna semmosia tilanteita, joissa olisi tehnyt mieli sanoa suorat sanat jollekin, mutta en sitte kuitenkaan saanut suuta auki. (tai ymmarsin olla hiljaa.)
    Keksin ihan alyttomia vuorosanoja, loppuelaman puhumattomuutta ja saan itseni ihan raivon partaalle. Sitten pitaa yrittaa rauhottaa itsensa ja muistaa etta tuota tappelua ei olla tosielamassa kayty.
    Ei ole varmaan hyvaksi kenenkaan verenpaineelle tammonenkaan…

  27. Violet sanoo:

    Emmi: työasiat taitavatkin olla kestovalvottaja monella…

    Olina; heh, noin se oli mullakin vauvojen kanssa.

    Nyt sanoit hyvin: elokuvallisia kohtauksia. Sellaisia mullakin. olen vähän tai en niin vähänkään draamaan kallellaan…dramatisoin.

    Henna; voi sopii jatkaa koska vaan keskusteluja! Se että panen uutta tekstiä ei tarkoita että muuta olisivat ”loppuunkäsiteltyjä”. Luen ja kommentoin kyllä.
    Niin siis:
    nyt kun mainitset niin paljastan että niin määkin.
    Käyn nämä tosin yleensä etukäteen,ennen kuin tilanne on edes kohdalla. Varmuuden vuoksi, you see.
    Sitten kun se tapaaminen tulee eikä mitään erimielisyyttä vai vaikeutta olekaan…olen ihan yllättynyt!

  28. Riikka sanoo:

    Tiedän tunteen. Hyvällä tavalla tuo on hienoa mielikuvituksellisuutta mutta jos menee överiksi voi käydä aika raskaaksi. Mulla on sellainen ajatus aina kanssa että jos jotain pelkään tai ennakoin niin sitten se ainakaan ei tapahdu.

  29. MaaMaa sanoo:

    Kaikkea voi tosiaan sattua, iloisiakin yllätyksiä!

    Hyvä on olla tietoinen mahdollisista riskeistä, ja vähän sellaisiin varautuakin, kunhan se ei pysäytä nauttimasta elosta täysin rinnoin :)

    ”Today is the day I was worried about yesterday. Was it worth it?”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s