fotofoto

Eilen kävin lankakaupassa parin metropysäkin päässä. Juuri ennen kauppaa ohitin rähjäisen talon jonka katutason suuret ikkunat olivat leväällään auki. Ikkunoiden takana oli huone jonka jokaista seinää peitti kirjahylly täynnä paitsi kirjoja, myös paperipinoja, kattiloita, kangaspinoja, mitä vaan. Keskellä huonetta oli sänky, semmoinen rautainen joita sisustuslehdet pruukaavat esitellä. Sänkyvaatteet olivat hujan hajan, paksu täkki roikkui puoliksi lattialla. Avoimen ikkunan edessä oli työpöytä ja sen ääressä vanha mies jonka nenä oli kokonaan peitetty laastarein. Hän istui keskittyneessä asennossa kumartuneena joidenkin papereiden ylle kynä kädessä.

Minä pysähdyin katsomaan. En oikeastaan ensin edes huomannut sitä.

Sanoin puoliääneen itselleni: nyt kun olis kamera.

Halveksun itseäni, teitä, meitä kaikkia joiden ensimmäinen reaktio on kaivaa kamera esiin. Ottaa kuva kun näkee jotakin epätavallista, kaunista, hienoa, kummallista, upeaa. Kyllä olis pitäny kamera olla. Suotta naureskelemme japanilaisille turisteille.

Haluan matkustaa maailman ihmeitä katsomaan, näkemään ennennäkemätöntä, matkata vain kynä ja paperi kädessä. Korkeintaan.

Advertisements

38 comments on “fotofoto

  1. elina sanoo:

    kauniisti kuva piirtyi sanoillakin, kiitos. seurailen blogiasi ja pidän siitä juuri kauniin ja kuvaavan kirjoituksen vuoksi, hienot kuvat täydentävät. kiitos ja ihanaa kevättä!

  2. Marjatta sanoo:

    Totta, niin totta, että kauneimmat auringonlaskut ja maisemat ovat jääneet kuvaamatta, kun kamera ei olekaan mukana.

    Näkemäsi tilanne välittyi ilman kuviakin. Tietysti, sillä Sinä olet loistava kertoja. Dubletista sen on voinut todeta.

    Kuinkahan monta puhelua jääkään puhumatta tai loppuu kesken, kun akku loppuu?

  3. Mirva sanoo:

    Minä olen hyvin tietoinen siitä, että vangitsen hetket paremmin sanoin kuin kuvin. Mietin usein oman blogini kohdalla kuvien tarvetta, ja varsinkin lapsen kuvien julkaisemista, mutta silti niitä jostain syystä tulee laitettua, varsinkin eilen se tuntui tärkeältä, pieneltä vaivihkaiselta avaukselta tekstiini.

    Huomaan usein myös ajattelevani, että olisipa kamera. Mutta jälkikäteen sitten aina huomaan myös, että olen paneutunut hetkeen, ihmisiin, läsnäoloon, paljon vahvemmin kun en ole seisonut pokkarin takana piilossa.

    Kynä ja paperi ovat muistivälineistä luotettavimmat.

  4. Siina sanoo:

    Mitä pahaa on kuvissa tai kuvaamisessa? Halveksittavaa? En ymmärrä.

  5. Siina sanoo:

    Jos kuvaamista halveksii, niin kannattaa miettiä ottaako turhia kuvia ja kuinka paljon. Kamera voi olla muistiinpanoväline siinä missä kynä ja paperikin.
    Maailma olisi aika ankea ilman kuvia.

  6. Merja sanoo:

    Sää nyt avasit sellasen matopurkin.. että pakkohan tähän on kommentoida :)

    Kuten ehkä arvaatkin, mää en halveksu tarvetta kaivaa kamera esiin ollenkaan. Valokuvaajana mulle on ensisijaisen tärkeätä tallettaa ensin aina kuvaan. Ehkä eniten sen takia, että kuva on mulle realistisempi edustus tilanteesta, ja myöskin jossain mielessä objektiivisempi kuin sanallinen kuvaus. Mun mielestä sanallinen ilmaisu on henkilökohtaisempaa, siis subjektiivisempaa kuin kuva, ja sen vuoksi jossain mielessä rajoitetumpaa. Jos puhutaan hetken tallentamisesta. Kuvaahan voi jälkeenpäin analysoida vaikka kuinka monella tavalla, huomata uusia yksityiskohtia, kun taas tekstiä luettaessa siinä on enemmän kirjoittajan henkilökohtainen tulkinta tilanteesta.

    Sekin on mielenkiintoinen pohtimisaihe että mikä on itse kullekin sitä upeaa, ainutlaatuista. Kuvatessa ajattelen aina sitä että tallennan hetkiä omille lapsilleni, ehkä muillekin kiinnostuneille. Esimerkiksi jos kuvaan jotain vanhaa taloa. Onko sitä enää olemassa kun lapseni ovat aikuisia?

    En kyllä halveksu sitäkään että joku haluaa vain kirjoittaa. Hyvin kirjoitettua tekstiä on nautinto lukea, erityisesti sellaista jossa yksityiskohtia ei ole säästelty.

  7. Violet sanoo:

    Tulen väliin huikkaamaan koska huomaan että väärinkäsitystä on ilmassa sen suhteen mitä ajan takaa.

    En halua tänne lietsoa mitään taistoa sen suhteen onko ”hyvä” tai ”oikein” kuvata vai ”parempi” vain kirjoittaa – tai katsoa.

    Minähän itse kuvaan koko ajan. Matoja mullassa, kukkapuita, kahvikuppeja, maisemia paikoista joissa käyn ja ihmisiä. Enkä aio lopettaa!

    MUTTA: tämä eilinen tapahtuma sai minut miettimään siltäkin kantilta että (minun mielestäni) jotkut tilanteet menevät jopa hiukan pilalle jos/kun tempaistaan kamera esiin ja ikuistetaan ne. Ajattelen sitä miestä kodissaan joka näkyy avoimesta ikkunasta kadulle. En muista milloin viimeksi olen nähnyt niin intiimin hetken. Toisen sänky auki siellä, nenä laastaroituna (miksi), tekemässä jotakin keskittyneenä…Näky oli samaan aikaan hyvin hauras, kaunis ja jotenkin epätodellinen.

    Olisin saanut siitä varmasti kuvan ilman että mies huomaa. Olisin saattanut sen ottaakin jos kamera olisi ollut mukana. Olen kiitollinen siitä ettei ollut. Minusta tuntuu että olisin rikkonut jotakin enkä halua ajatella mitä mies olisi miettinyt jos olisi huomannut.

    Niin että tällaista ajattelin, siksi kirjoitin.

  8. Merja sanoo:

    En minäkään kyllä kirjoittanut ajattelen että tää on kuvan ja tekstin taistoa. Mutta mietin taas että minun mielestä mikään tilanne ei mene pilalle siitä jos sen hienovaraisesti kuvalle tallentaa. Toki ihmisille tulee intiimisuoja antaa.. mutta ethän itsekään tainnut tuossa tekstissäsi puhua vain tuosta ikkunatilanteesta?

    Minä en osaisi ikinä kertoa sanoilla sitä mitä osaan omasta mielestäni kertoa kuvalla. Sen vuoksi jos näen jotain kummallista, upeaa, ainutlaatuista haluan ehdottomasti ottaa siitä kuvan.

  9. Merja sanoo:

    Siis en kirjoittanut ajatellen..

  10. Violet sanoo:

    Merja, juu, en puhunut vain tuosta tilanteesta, siinä se vaan tuli mieleeni.
    Mieleeni tuli sen sijaan että MIKSI minulla on tarve aina kuvin (tai sanoin!) kertoa näkemästäni, kokemastani.
    Toivoisin osaavani pitää itselläni vaikka tietysti tämä menee myös ns. ”jaettu ilo” -kategoriaan.

    Itse haluaisin ihan harjoitella sitä että vain katselisin, tuntisin. (ilman sitä kynääkin, oikeastaan).

    Olen lähdössä matkalle ja mietin otanko kameraa ollenkaan mukaan. Olen melkein varma että kuitenkin otan, koska en tavoistani tunnu pääsevän irti vaikka uskon että se tekisi itelleni hyvää.

  11. Linnea sanoo:

    Kiitos. Pidin kuvastasi, sen tunnelmasta erityisen paljon. Näin tuon huoneen ja miehen. Ilma oli vielä hiukan viileä, keväisen kirpeä, valo vähän hailakka. Eikö niin?

  12. Violet sanoo:

    Linnea; kyllä niin.

  13. Tuija sanoo:

    Vien (tulkitsemani) ajatuksesi hieman pidemmälle. Olin 18-vuotiaana, vuonna -82, ekaa kertaa New Yorkissa ja USA:ssa ylipäätään ja ihan kaikki oli aika erilaista kuin Suomessa. Tietysti minulla oli kamera mukana ja minua kiinnostivat yhdellä kävelyretkellä erityisesti monenlaiset ihmiset. Kuvittelin kai vangitsevani pilvenpiirtäjien ja räikeiden mainosvalotaulujen keskellä jotain yhteiskunnallista, kun tähtäsin matkan päästä mustaan, kodittomalta näyttäneeseen mieheen, joka harppoikin saman tien luokseni ja alkoi huutaa, että jos niin pidät minusta, vie kotiisi. Tajusin sanoman ja siitä lähtien olen yrittänyt olla hienotunteisempi ja ajatella asiaa myös linssin eteen osuvien ihmisten kannalta. En usko, että olisin kyennyt ottamaan kuvaa kertomassasi tilanteessa, tai jos olisin ottanut, potisin huonoa omaatuntoa enkä varmasti esittelisi kuvaa netissä, vaikka se itselleni merkitsisi jotain sellaista maagista, joka kuvauksestasi välittyy. Kuka meistä haluaisi olla luovalla/tuskallisella/sekavalla hetkellä nenä laastareiden peitossa kuvassa, jonka tuntematon ihminen on salaa kuvannut?

  14. leena sanoo:

    Minä en oikein osaa sanallisesti ilmaista itseäni, kuvaaminen on siksi tärkeää. Mutta aika harvoin kuvaan matkoja tai edes juhlia, lastenkin synttäreistä on surkeat dokumentit (paitsi niistä joihin olen pyytänyt jonkun muun kuvaamaan), koska kameran takana oleminen niissä tilanteissa vie kaikki ajatukset. Hyviä muistoja jää vaikkei kuvaisikaan. Toisaalta valokuvista muistaa sellaisia juttuja, mitkä muuten haihtuu pois mielestä.

  15. Violet sanoo:

    Tuija: kyllä, puhumme nyt samasta asiasta. Halveksin itseäni siitä että mieleen tuli sen miehen kodin äärellä että tästäpä saisi tunnelmallisen kuvan blogiin…
    Ja kun kuitenkaan en sitä varmaan saisi laitettua vaikka kuva olisi otettunakin niin ajattelen: mikä merkitys sillä kuvalla olisi? Minusta kuvat ovat nähtäväksi, katsottavaksi, näytettäväksi. Mitä tekisin kuvalla jota en haluaisi näyttää enkä edes välittäisi itse katsoa koska se toisi mieleen kuvanottohetkeen liittyvän ristiriidan…

    leena; saatoin kirjoittaa vähän huonosti koska tunnen että pointtini on ehkä aavistuksen väärin ymmärretty.
    En minä suinkaan mitenkään ’vastusta’ matkojen kuvaamista tms., haluaisin vain itse oppia irti siitä että ensimmäinen reaktio olisi saada kuva jotta…niin, tunnustan, voisin näyttää sen toisille.

    Dokumentointimielessä valokuvaa ei kyllä voita kai mikään. Senhän todistaa jo vaikka omat lapsuuskuvat;-) Vaikka vanhempamme meille kuinka kertoisivat millaista oli jne. niin vasta kuvista sen todella näemme.

  16. Siina sanoo:

    Minä rakastan valokuvaamista, se on minun tapani elää hetkessä, ilmaista itseäni.
    Moraalin rajoissa. Ei aina voi ottaa kameraa esiin, vaikka haluaisikin. Tuossa kuvaamassasi tilanteessa olisi ollut väärin kuvata. Koti on toisen yksityisaluetta.

  17. anne sanoo:

    Ei haittaa vaikka tällä kertaa sinulla ei ollut kameraa mukana jolla ikuistaa tuo tilanne ja kaikki näkemäsi sillä näin sen jo kertomuksesi perusteella…olet taituri sanojen kanssa.
    Olen laittanut merkille että nykyään ihmiset kieltäytyy usein jos näkevät kameran, minulle ainakin niin on sattunut kun tykkään kuvata ihmisiä jotka poikkeavat joukosta
    (huonosti selitetty). Kauan sitten alpeilla sattui tilanne jossa tiellä käveli meis kuin Heidi
    satukirjasta….piippu suu pielessä, lepru vanha villamyssy roikkui takaraivolla, harmaa parta ja kaikki muu kuvauksellinen siihen päälle…hän kieltätyi ja silloiset saksalaiset rekisterikilvet nähtyään sanoi että hän ei halua että esittelen häntä ”rähjäistä ukkoa” kuvassa sitten asuinmaassani. Suostuttelun jälkeen antoi ottaa kuvan mutta hatun otti pois päästään piippu sentään jäi.
    Pariisissa olisin saanut hiljattain hyvän kuvan kuvauksellisesta kokista tupakka tauolla ravintolan taka ovella…mutta kieltäytyi…samoin monet äidit kieltävät kuvaamasta lapsiaan (sen ymmärrän nykymaailmassa)…olen alkanut ”kysyä” kameraa näyttäen usein luvan kuvattavalta kohteelta vaikka usein se tunnelma menee pilalle silloin.

  18. pia sanoo:

    mulla on i-phone joka ottaa hyvia kuvia. kuolisin ilman sita. mulla on paljon kuvia juuri kaikesta mita naen ja postaan ne heti facebookkiin. jeps. saalittavaa.

  19. Maria sanoo:

    Matkalle sit vaan kynä ja paprua mukaan ;) !! Ja raapustat joka välissä ”nyt matkakumppanini juo olutta terassilla aurinkolasit päässään ja katselee ohikulkijoita…”Ja nauttii minilomastaan!!”

  20. Violet sanoo:

    Siina; niin, kato olen kehittänyt itselleni ongelman tästäkin;-)

    anne; joo ymmärsin mitä tarkoitit tuotta kieltäytymisellä. Se liittyy varmaan nimenomaan siihen että valokuvatuksi tuleminen ei ole enää välttämättä mikään erityisjuttu tai ”kunnia”, päin vastoin saattaa joutua vasten tahtoaan jonnekin mihin ei haluaisi.

    pia; mää teen tuota samaa paitsi etten postaa facebookiin kun en siellä ole mutta näkeehän sitä täälläkin sitten mitä on eteeni tullut…magnolioita, kissoja. Välillä musta kyllä tuntuu juuri siltä että ellei mulla blogia olisi niin ottaisinkohan tätäkään kuvaa.

    Maria; joo, oikein kunnon ruutuvihkoon näppiin. VAi ottaisko liitutaulun;-)

  21. Woody tekisi tuosta miehestä kyllä elokuvan. Ja miehellä olisi tietysti draamaa nuoren naisen kanssa!

  22. Violet sanoo:

    eilentänäänhuomenna; mies, tilanne ja ”lavasteet” olivat nimenomaan niin elokuvamaiset että melkein katselin ympärilleni että missä filmikamera pyörii.

  23. katriina sanoo:

    Meinaakko? Malttaisitko olla ottamatta kameraa matkoille mukaan? Sain kyllä muitten tavoin hyvin kiinni mielikuvasta varsin kuvaavan kirjoituksesi avulla. Kummallakin ilmaisulla on puolensa. Blogissa voi onneksi yhdistää molemmat.

  24. Liivia sanoo:

    Mä tykkään olla matkoilla niin paljon, että ne täytyy dokumentoida kuvaten, piirtäen ja kirjoittaen. Välineet kaikkeen tuohon täytyy olla aina mukana. Olen yhtä orpo puuttui sitten kamera tai kynä/paperi.

    Joitain kuvia ei vain voi ottaa, vaikka näkisi että kuvasta tulisi täydellinen. Tai minä en ainakaan voi. Kerran pääsin erään kuuluisan taiteilijan ateljeeseen Italiassa. Olin yksin ja teki ihan hiivatisti mieli ottaa siitä lumoavasta paikasta kuvia. En voinut, tuntui että olisin pettänyt taiteiljan luottamuksen (vaikkei tämä ollut mitenkään kuvaamista kieltänyt).

  25. Violet sanoo:

    katriina; kuten tuolla aikaisemmin sanoin jo, en uskon että malttaisin vaikka kuinka ajattelisin että itselleni olisi ihan hyvä välillä olla ottamattakin.
    Joo, molemmilla ilmaisutavoilla on puolensa ja blogissa ne voi hyvin yhdistää. Sitä vaan päässäni veivaan että minua on alkanut (hiukan ja toisinaan) haitata se että huomaan kuvaavani ”blogia ja muita varten”. Että sitten joku sanois että onpa onnistunut kuva;-)

    Liivia; no joo, myönnän etten osaisi sitten kuitenkaan mennä ilman. Tai en mää siihen nyt pyörtyisi mutta uskon että kaipaisin kameraa.

    Esimerkkisi on hyvä. TUossa olisi jo mennyt tunnelma pilalle jotenkin, uskon.

  26. sara sanoo:

    Joku kirjoittaa, toinen kuvaa. Kullakin on oma tapansa ilmaista itseään.
    Täytyy myöntää, että tämän päivän tekstisi sai vastareaktion aikaan minussakin.

  27. vilijonkka sanoo:

    Tänään olen niin iloisella miellellä, etten jaksa halveksia mitää, edes itseäni, vaikka varsinainen metsästäjä olenkin. Saalistan kuvattavaa aina ja kaikkialla. Minulle kuvaaminen on muistiin laittamista. Pelkkä kuvan ottaminen ei riitä, minun on myös kuva ”työstettävä” koneella ja sen myötä tilanne/paikka/ihminen piirtyy ikuisiksi ajoiksi mieleeni. Ennen tätä muka kauhean kiireistä elämääni hoidin saman piirtämällä. Matkoillakin aina piti piirtää. Museoissa ja kahviloissa.

    Väline kuin väline on kuvanteko minulle siis sekä mieleen painamista (kuvamuisti!) että jonkin asteinen taiteellinen prosessi. Jos olisin joku toinen voisi saman asian hoitaa kirjoittaminen tai nauhalle puhuminen.

  28. Violet sanoo:

    Sara; no niin tekee. Minä teen molempia kuten aika moni muukin. VAstareaktiot sopii ilmaista vaikka minulla onkin lievä aavistus siitä ettei ns. pointtini mennyt ihan maaliin. Se voi johtua monista asioista.

    Vilijonkka; Nyt kun puhut tuosta niin huomaan että piirtämistä en ole koskaan itse harrastanut tuossa mielessä. Syykin tulee hakematta mieleen.

  29. Martta sanoo:

    Tämä aihe on ollut minulla tosi pinnalla viimeaikoina. Olen huomannut, että olen aikamoinen niuhottaja. Tajuan Tuijan esimerkin hyvin. Siinä missä moni sanoo että ’kyllä minulla on oikeus kuvata paikassa x ja tilanteessa y’, minä mietin onko se sopivaa enkä yksinkertaisesti pysty. Monesti myös kuvaan jo tietoisena siitä, etten voi kuvia julkaista esim. juuri blogimaailmassa. En voi, koska oma moraali estää vaikka kuvat olisivatkin hyviä.

    Myös kuvan objektiivisuus on minusta aika kyseenalaista. Kuvaajahan valitsee kohteen, rajaa, valistee kuvakulman, säätää asetukset, usein vielä muokkaa jälkeen päin (näinhän oli jo pimiössä). Aika harkittua ja subjektiivista, loppujen lopuksi, ainakin minulle.

    Meinasin kirjoittaa tänne aiheesta varsinaisen romaanin mutta päätin sitten Violetin innoittamana vain siirtyä omalle osastolleni vouhottamaan ;-) Hyvä aihe ja mielenkiinotinen keskustelu, loistavaa kun otit aiheen esille!

  30. anne sanoo:

    En kyllä kaikilta kysele että saanko kuvata vaan joskus vaan kuvaan
    sillä otokseni ei joudu nettiin eikä julkisuuteen,ne on vain minulle ja ne jotka
    voisin julkaista ovat sellaisia ettei varmaan kuvassa olijoilla ole mitään
    sitä vastaan.

  31. Violet sanoo:

    Martta; Minä olen ja en ole niuhottaja, olen huomannut. Olen blogissakin julkaissut kuvia joista uskon jonkun ajattelevan että ovat epäsopivia julkaistavaksi. Että onkohan kohteelta kysytty lupaa tms.

    Mutta vielä sitäkin enemmän että rikonko vaikka jonkun yksityisyyttä vastaan ottamalla kuvan (vaikka en sitä koskaan missään julkaisi) pohdin juuri sitä mikä sai minut kirjoittamaan aiheesta; miksi minun on saatava tallennettua sellaisiakin hetkiä joita ennen olisin vain…katsellut, kokenut. Ja alan kyllä aavistaa että se liittyy blogiin enkä ihan täysin tyytyväinen ole niihin tuntemuksiini.
    Menen katsomaan mitä vouhotat!

    anne: minä olen varmasti jonkun mielestä blogissakin ”rikkonut” tuota vastaan mutta itselläni on niistäkin kuvista kyllä aivan puhdas omatunto. Lupaa en ole osannut kysyä elämässäni montakaan kertaa. KUvat ovat sitten vaan jääneet ottamatta. USkon että usein käy niinkin että tilanne on jo tavallaan ohi ja taika poissa jos kohteen kanssa puhuu. Siihen tulee uusi ulottuvuus, ei ole enää kyse aidosta tilanteesta. Eli jos ja kun olen epävarma jätän mieluummin kuvan ottamatta kuin kysyn.

  32. Riikka sanoo:

    Mulla ei tullut ollenkaan samaa reaktiota kuin suurimmalla osalla kommentoijista tässä näyttää tulleen. Ymmärrän hyvin mitä tarkoitat. Rajansa kaikella, kuvauksellakin. Ainakin itse huomaan joskus missaavani tärkeimmät hetket joistakin tapahtumista tai nähdyistä paikoista kun puuhastelen liikaa kameran takana. Mulle piirtyi hyvin tarkka kuva miehestä laastarinenineen tekstisi perusteella, vaikka (valo)kuvatkin on mulle tärkeitä.

  33. Mirja sanoo:

    Paljon näkee sellaista, jonka haluaisi tallentaa ja kuvata. Mutta sitten jättää tallentamatta, koska kokee tunkeutuvansa toisen reviirille ilman lupaa. Minä olen aina ollut huono ja arka ottamaan vieraista ja tutuistakin ihmisistä kuvia, aina niistä tulee jotenkin keinotekoisia, hyvä kontakti kohteeseen olisi välttämätön ja koen, että ihminen on jollain tavoin loukkaamaton ja pyhäkin. Kuuluisat valokuvaajat sitten lavastavat ja rakentavat tämän kuvan, jonka haluavat ottaa, ehkä se on ainoa järkevä tapa. Onneksi ne ottamattomat kuvat jäävät mielikuviksi ja niihin voi aina palata ja visualisoida ne vaikka muulla tavalla.

  34. Kirjailijatar sanoo:

    Minullakin on tarve dokumentoida erityisesti matkoilla näkemääni. Olen ottanut kuvia ja kirjannut ajatuksia ylös ja kauan ennen blogia. Silloin kuvia vain ei näytetty kuin ystäville, nyt yleisö on toki eri. Olen ihan orpo, jos mukana ei ole kynää ja/tai kameraa. Ehkä se on sitä, että haluaa palata kuvien kautta tunnelmiin. Tai sanojen, mutta esimerkiksi kävellessä ei pysty kirjoittamaan, sanat voi kirjoittaa sitten vaikka illalla ylös. Yritän kuitenkin pitää mielessä ihan tällaiset muutenkin julkaistaviin kuviin liittyvät asiat, ettei pidä esimerkiksi kuvata ketään ilman lupaa kotirauhan piiriin kuuluvissa tiloissa, kuten nyt vaikka kotona, pihalla, yksityisissä juhlissa tms.

  35. vilijonkka sanoo:

    Tärkeä pointti tuo kuvien julkaisuun liittyvät säännöt. Sen kanssa painiskelen omien postauksieni yhteydessä. Paikalliset kun suhtautuvat yleensä todella myönteisesti valokuvaamiseen, hymyilevät ja naureskelevat. Mutta en minä heiltä edes osaa kysyä saanko laittaa kuvasi nettiin! Ja mikä se semmoinen Kiina-blogi olisi jossa ei vilahtaisi yhtäkään 1,3 miljardista kiinalaisesta? Että sääntöjä taidan rikkoa minäkin. Mutta yritän jättää noloon valoon jonkun saattavat kuvat julkaisematta, vaikka monesti mieli tekisikin. Rehellisyyden nimissä silloin varmaan saisi niitä kaivattuja kommentteja…

  36. Katja sanoo:

    Hesarissa tämänpäiväinen Perttu Häkkisen kolumni Pelon lapset sivuaa vähän tuota, tilanteessa jossa vähän jokaisella on taskussa joku kuvaa tallentava väline ja sitten alkaa tulla noita kieltoja ettei uimastadikalla saa kuvata, herranisä, lapsia ja vielä vähäpukeisia.

    Pitäisiköhän kuvainraastajien nyt heti puuttua asiaan, kun vanhempi taide on pullollaan erilaisia pulleita pikkukerubeja…

  37. Maijja sanoo:

    Ejjaksa nyt kirjottaa tämän enempää: tuntuu, ja tuntui heti, että ymmärrän just mitä tarkoitat. Harmi näitä väärinkäsityksiä ~ halua käsittää väärin, provosoituakin.

    Kuinka monen bloggaajan kiintolevyt täyttyvät kuvista, jotka on ”blogikuvia”… Lainkaan niiden olemassaolon oikeutusta kyseenalaistamatta!

    Tosiaan tunnistan tuon itsensä halveksimisen. Se iskee, kun saa itsensä kiinni siitä, että aivan kuin jostakin kertominen olisi muka tärkeämpää kuin jonkun kokeminen. Vasta kuulin erään sanovan, että olis kiva tehdä asiaa X (reissussa), että ”voi sitten kertoa tehneensä”.

  38. Violet sanoo:

    Riikka; Niin, en mää haluaisi (eikä ole mitään tarvetta) heittää kameraa nurkkaan, ei missään nimessä. Haluan vaan olla tarkkana sen kanssa vaikkapa juuri siksi ettei käy kuten kuvailit.

    Mirja; tutuista mun on joskus kaikista vaikeinta ottaa kuvia, mikähän siinäkin on.

    Kirjailijatar; tunnen erään joka on piirtänyt matkoistaan sarjakuvia. Kun osaisin!

    Katja; kiiton vinkistä., menen lukemaan.

    Maijja; huomaan että tajusit mitä ajoin takaa. No niin justiin…”voi kertoa tehneensä”….

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s