Ei auta




Olen surullinen. Olen surullinen siitä että veljekset eivät kerta kaikkiaan tule juttuun. Että jokainen päivä alkaa kirkumisella, nahistelulla, solvaamisella ja välienselvittelyllä. Että jokainen bussimatka koulusta kotiin on sitä samaa, että jokaista askelta kadulla värittää sama kaiku. Aina ilmassa se-sanoi-sitä -virret ja toisen mollaaminen. Ja kun jokainen ilta päättyy kuten on alkanutkin alkaa jo tuntua epätoivoiselta ja siltä että riittäisi jo. Näin monen vuoden jälkeen.

Sanokaa vaan että ei meillä kyllä onnistuisi tuollainen. Että kyllä täytyy selittää lapsille ettei saa noin tehdä. Sanokaa vielä että kyllä kaikissa perheissä on tuota samaa ja että kyllä se menee ohi. Minä sanon että olen kuullut sen kaiken jo eikä se paljon paskaakaan auta.

Mainokset

45 comments on “Ei auta

  1. Peanut sanoo:

    Jeps jeps, minulla on kolme lasta, jotka ovat kaikki olleet vauvoina todella huonosti nukkuvia ja kitiseviä. Näin punaista aina, kun joku jaksoi muistuttaa kuinka vähän aikaa lapset ovat pieniä ja kuinka siitä pitää nauttia. Paskanmarjat sitä mitään nauti neljän tunnin yöunilla, mitkä nekin on nukuttu pätkissä.

    Kyllä siitä selviää. Siinä se. Ainoa järkevä kommentti koko äitiysurallani. Olen edelleen hengissä, että kai siitä sitten selvisi.

    Että kyllä siitä selviää. Kai.

  2. Violet sanoo:

    Peanut; nautin niistä hetkistä mistä voi nauttia mutten todellakaan niistä muista. En edes velvollisuudentunnosta.
    Kyllä selviää, se on varma. NIin paljosta olen jo selvinnyt. Olemme selvinneet, tarkoitan.
    Kun nuo puupäät vielä tajuaisivat että itselläänkin olisi viihtyisämpää kun keskittyisivät välillä muuhun kuin tuohon viehättävään harrastukseensa. Tajuaisivat että äiti ja isä huutavat siksi että…ja ymmärtäisivät että omalla käytöksellä totta vie on seurauksia, niin hyvässä kuin pahassa.

  3. Merja sanoo:

    Mites olis perheterapia? Olen nimittäin itse harkinnut sitä, josko perheen ulkopuolinen saisi jotain aikaan. Meillä poika sotkee yleensä sen harmonian jota lasten välillä silloin tällöin on. Joka päivä, joka ikinen päivä saadaan pitää hänelle puhuttelua, eikö voisi olla ilkeilemättä, härnäämättä.

  4. Kirsi Ruonala sanoo:

    Lohdutukseksi. Minulla on kohta 22-vuotiaat kaksoistytöt (eivät asu enää kotona), jotka pitävät edelleen nahistelua/väittelyä/solvaamista/kahdehtivat toisaan (minä olen se jolle nämä asiat puretaan puolin ja toisin), mutta todellisuudessa ovat maailman tärkeimmät toisilleen ja seisovat kuin muuri toistensa takana. Kyllä ne teidänkin veljekset toisaan rakastavat. Usko pois!”Anna ajan kulua ja varjojen venyä”.

  5. Marjatta sanoo:

    Tutun tuntuista tuo on, vaikka siitä on ikuisuus aikaa, kun omat lapset olivat saman ikäisiä. Tytär on runsaat kaksi vuotta veljeään vanhempi. Monet kisat ja parkumiset meilläkin käytiin. Tyttären ovessa oli jossain vaiheessa usein lappu, että ei saa häiritä, ei ainakaan J. Vastaavasti lappu oli myös nuorimmaisemmaisen ovessa.

    Minullekin tuli mieleen, että auttaisikohan jonkinlainen keskusteluapu. Merja ennätti tuossa edellä suosittelemaan samaa. Jaksamista Sinulle!

  6. maijanmaja sanoo:

    Olen saanut sen käsityksen, että poikasi ovat hyvinkin erilaisia persoonia. Siksi en toisaalta ihmettele, jos ottavat yhteen. Meinaan sitä, että meilläkin yhteentörmäyksiä tulee siitä, että yksi on luonteeltaan ylivilkas ja toinen rauhallinen haaveilija.
    Sisarkateus ja -kiusaaminen on ilmeisen hankala asia, koska siitä aihepiiristä ei tunnu löytyvän edes kirjallisuutta, ei ainakaan sellaista lasten tasoista. Avioeroista, vauvan tulosta, kuolemasta ja vaikka mistä on lapsille suunnattuja kirjoja, mutta ei sisarten välisistä kaunoista. Oletko sinä etsinyt sellaisia kirjoja?
    Toivon todella, että tilanteenne helpottaisi. Voimia!

  7. Kuitin koivu sanoo:

    Olen seurannut blogiasi jo useamman vuoden. Olen laiska kommentoimaan, tykkään lukea.
    Olipa osuva kirjoitus. Meillä on tilanne sama, pojat (10v ja 6v.) eivät tule toimeen keskenään. Ongelma on lähinnä isoveli, joka kiusaa pienempää ja siitä se sitten lähtee koston kierre pyörimään. Poika kävi vuoden ajan perheneuvolassa, välillä istuttiin siellä koko perheen voimalla, muttei siitä ollut sanottavaa hyötyä. Poika kyllä tykkäsi siellä käydä. Pikkusiskoa (3v) molemmat kohtelevat hyvin, nahinaa syntyy välillä, mutta se on mielestäni normaalia.

    Muuten pojat ovat hyväkäytöksisiä, eivätkä joudu kavereitten kanssa kahinoihin, mutta toistensa kanssa eivät tule toimeen. Syy on useimmiten isommassa.
    Ymmärtää itsekin tilanteen, muttei pysty hillitsemään itseään, ja kun tilanne on päässyt alkuun on vaikea lopettaa.

    Syytä tähän olen yrittänyt löytää vaikka mistä. Joskus ajattelin, että syy on liian iso ikäero. Vanhempi muistaa niin selvästi millaista oli olla ainokainen, että haikailee sen perään, vaikka kovasti sisarusta toivoikin. Lapset ovat luonteeltaan hyvin erilaisia. Pienempi on näpertelijä, jonka lempipuuhaa on legojen rakentelu. Isomman intohimona on musiikki, soittaa, kuuntelee, ja tekee biisejä.

    Ollaan yritetty kaikenlaista, mutta mikään ei tunnu auttavan. Välillä näkyy välähdyksiä tunnelin päässä. Viimeaikoina jopa useammin. Tilanne on tosi rasittava ja vie itseltä ja muulta perheeltä voimia. Aika useasti palaa pinna ja huudan naama punaisena, mistä taas aiheutuu itseinhoa ja huonotuulisuutta.

    En odota, että pojista tulisi toisilleen läheiset, mutta toivoisin, että keskittäisivät energiansa omiin juttuihinsa ja jättäisivät toisensa rauhaan. SIlloin kaikilla olisi mukavampaa ja vanhemmatkin paremmalla tuulella. Tätä olen heille yrittänyt sanoa, mutta ainakaan vielä ei ole mennyt viesti perille.

  8. Violet sanoo:

    Merja; olemme siitä puhuneet. Ei olisi tyhmä idea ja tiedän että apua löytyisi. Mutta on vain yksi erityisen iso mutta: en käsitä missä helkatin välissä voisimme missään perheellä käydä…kun on nämä muut ongelmat jo, (toisella syömisjutut ja toisella luku- ja kirjoitusjutut) ja niiden kanssa pelaamiseen menee aikaa. Ja mies töissä iltamyöhään, lapset koulusta kotona n. klo 17.
    Aavistuksen verran tekosyy ehkä mutta ihan oikea syy kylläkin.

    Kirsi; kiitos lohdutuksesta. Kyllä minä tuon uskon ja omienikin kohdalla jotenkin aavistan.

    Marjatta; niin, sehän tässä on kun tämä juttu tavallaan on päällimmäisenä koko ajan. On itsekin valmiiksi varuillaan ja hermostunut kun nuo ovat yhdessä. Jaksamista minulle ja miehelleni myös. VAikka hän viilipytty onkin ja minua paljon rauhallisempi niin hänkin on asian kanssa aika väsynyt.

  9. junika sanoo:

    Joopa, kommentit tälläisiin [purkauksiin] tuntuvat yleensä aina turhauttaviltaa [puhun omasta kokemuksesta], vaikka niiden tarkoitus onkin pelkästään hyvä (halu lohduttaa, keventää toisen taakkaa). Meillä erityislasten vanhemmilla siitä on ERITYISTÄ kokemusta, jokaisella.

    Olet saanut tähän asti hienoja kommentteja, mielestäni. Perheterapia voisi olla tosiaan hyvä ratkaisu, jos löytyy oikeanlainen terapeutti. Ainakin sitä kautta saa mahdollisuuden kommunikoida ja oppia kommunikaatiota.

    Itse olen ajatellut aina, että sisarussuhde on oikeastaan mahdottoman hyvä harjoitusalusta kaikenlaisten ihmissuhderistiriitojen läpikäymiseen. Että kai se on ihan tarpeellinen ja ihan normaalia. Rasittavaa vanhemmille — sitä se on myös.

    Toisinaan ulkoistin itseni riidoista, sanoin, että koittakaa selvitellä keskenänne loppuun asti. Hieman piti itseä hillitä, ettei olisi väliin mennyt. No, muksimiseen asti se meillä ei mennyt koskaan ja siinä kohtaa olisin väliin mennyt silloinkin, kun en muuten ottanut kantaa. Mutta tosiaan: koittaapa siinä sitten pitää oma päänsä harmonisena ja seesteisenä…

    Joskus mietin, että jos löydän jonkun lastenteatteriesityksen, jonka sisältö liittyisi juuri tuohon lasten keskinäiseen kahinointiin, veisin katsomaan. Kärjistetty ja dramatisoitu versio siitä sivusta katsottuna saattaisi hieman havahduttaa…

    Eipä tässä voi varmaan muuta kuin toivottaa Voimia rouvalle!

  10. Violet sanoo:

    maijanmaja; oikeassa ovat, HYVIN erilaisia ovat. Ymmärrän itsekin jotenkin että se on yksi syy.
    Yritän opettaa ettei heidän tarvitse tykätä toisistaan. En voi sellaiseen pakottaa. Sen sijaan heidän on aivan pakko oppia sietämään toisiaan ja käyttäytymään toisiaan kohtaan kunnolla.
    Kirjoja en ole löytänyt. Sen sijaan olemme puhuneet aiheesta koko perheellä niin halvatun moneen kertaan että voisin kohta mennä jonnekin pitämään esitelmän aiheesta.

    Aina sellaisen hetken jälkeen täällä vallitsee hetkellinen ymmärrys mutta se saattaa katketa jo puolen tunnin kuluttua siihen että toinen sanoo vaikka ohimennessä ”olet vauva” toiselle. Todella harmitonta, tai ei ainakaan mitään tosi pahaa mutta siitä se lähtee sitten.

    Sen huomaan että pojat ovat herkkiä sille että huomaavat miten etenkin minä kärsin tilanteesta. Pienempi varsinkin pyytää usein anteeksi kun huomaa että olen hiljainen ja vakava, joskus alan itkeä jos touhua on jatkunut vaikka koko sunnuntain.

    Kuitin koivu; kiva kun kommmentoit!
    Meillä toi ikäero on pienempi, vain 2,5 vuotta. Isompi täytti juuri 12.
    Meilläkin lapset ovat täysin erilaisia. Olen minäkin niitä syitä miettinyt ja tämä on ainakin yksi joka on taatusti taustalla.
    Sen sijaan ”syyllistä” ei oikein voi nimetä. Molemmat tekevät ihan sitä samaa, tosin sen voi sanoa pikkuveljen ”ansioksi” että hän sentään joskus toivoo ja pyytää ääneen isoveljeä mukaan omiin juttuihinsa. Isoveli ei koskaan.

    Kommentissasi oli todella paljon sellaista jonka voisin sanoa itsekin. Juuri sekin miten oma suuttuminen vie suorastaan voimat. Tänä aamuna en noiden tehdessä lähtöä kouluun en jaksanut edes suuttua, aloin itkeä koska suoraan sanottuna vitutti niin raskaasti. Senkin takia että naapureiden pitää aina kuunnella sitä kaikkea mitä noista kahdesta lähtee.

    Me puutumme noihin tilanteisiin lähes aina, joskus ei tosin enää jaksa. Me puutumme niihin ja lapset saavat rangaistuksia jotka liittyvät asioihin jotka ovat heille tärkeitä. Siitä huolimatta niillä ei ole sanottavampaa merkitystä. Ja meillä sama juttu; kaikkien muiden, siis KAIKKIEN muiden kanssa he ovat kunnolla. Kuulemma myös koulussa.

  11. Violet sanoo:

    junika; olen ajatellut samaa tuosta sisarussuhteesta harjoitusalustana. Olen tosin kyllä ajatellut sitäkin miten valtavan ihanan hiljaista minulla itselläni oli kotona kun olin pieni. Jos jotakin älämölöä oli niin se oli ihan minun omaani kun olin ainut lapsi.

    Olen tehnyt tuota samaa että ilmoitan että minulle on turha tulla ruikuttamaan keskinäisiä juttujani. Että en aio asettautua kummankaan puolelle (kun huomaan ettei tilanteessa ole mitään selkeää ”syyllistä”.)

    On tapahtunut mm. tällaista; koulun pihassa poikia hakiessani isompi ilmoittaa että haluaa mennä bussilla. Pienempi sanoo että ratikalla. Itselleni se on aivan sama. Toisinaan ilmoitan että tänään se on bussi, huomenna ratikka.
    Toisinaan sanon että päättäkäähän kuulkaa keskenänne. Minä istun tuossa penkillä eikä minulla ole kiire. Ne vänkäävät siinä ehkä puolikin tuntia ja minä luen ihan piruuttani kirjaa vaan. Sitten tulee joku ratkaisu ja molemmat vaikuttavat helpottuneilta.

  12. junika sanoo:

    Tuo esimerkkisi bussi/ratikka on loistava! Voisiko olla, että mitä useammin joutuvat neuvottelemaan ratkaisun, sitä sujuvammin he alkaisivat toimimaan yhdessä?

    Mahtavaa, että sulla on aikaa ja pinnaa tuollaisissa tilanteissa, sillä se on varmasti ihan ehdottoman tärkeää sille, ettei tilanne mene vielä pahemmin sotkuun (joo, sotkuun voi mennä se äidin pää kyllä — tosin jos osaa nauttia mahdollisuudesta syventyä kirjaan, niin voihan senkin laskea pieneksi ”eduksi”).

  13. Violet sanoo:

    junika; se olisi luultavasti nimenomaan niin. Yritän järjestää vastaavia mahdollisuuksia niin usein se on vaan käy, ikävä kyllä useinmiten pitää koulustakin kiiruhtaa pian kotiin että ehtii vielä logopedille ja vähintäänkin läksyjen tekoon…
    Mutta kyllä, aikaa on usein kuitenkin ja vaikka pinnaa ei aina ole niin osaan kyllä olla kuin olisi. Myönnän etten tuossa tapauksessa oikeasti pystynyt kirjaani keskittymään, yritin kuunnella mitä ne kauempana juttelivat;-)

    Voisin toki sanoa että olen nyt päättänyt että menemme bussilla ja that´s it. (Ja sitten toinen parkuisi että miksi, hän ei halua jne.)
    Haluan kuitenkin edes toisinaan yrittää opettaa sitä että jos joskus ns. antaa periksi, tekee myönnytyksiä niin (hyvällä säkällä) seuraavalla kerralla toinen tekee. Myös sitä että mitä nopeammin noista tilanteista päästään eteenpäin, sen enemmän aikaa jää mieluisammalle tekemiselle.

    Mutta ajattele nyt että näille kahdelle on pitänyt antaa OVEN AVAAMISVUOROT kun muuten joka kerta tapeltaisiin siitä kumpi saa avata ulko-oven…minusta tuo on ihan viisivuotiaiden hommaa muttei näköjään olekaan.

  14. Tuija sanoo:

    Vaikka tämä ajatus ei automaattisesti lohduta eikä auta, minusta on hyvä, että poikasi saavat purkaa tunteensa (jotka todennäköisesti ovat jotain ihan muuta kuin varsinaista vihaa tai edes ärtymystä toista kohtaan, se joku muu vain tulee ulos semmoisella, ikään kuin helpolla tavalla) kotona, silloin ei tarvitse lähteä rettelöimään kodin ulkopuolelle. Meidänkin lapset (poika 16 ja tytär kohta 12) härnääävät toisiaan suorastaan työkseen, aamusta iltaan, ja varsinkin tytär purkaa tunteitaan muutenkin kotona sangen ”ilmeikkäästi”, mutta kodin ulkopuolella he käyttäytyvät hyvin, eivät hypi opettajien nenälle tai uhmaile muutenkaan. Minusta asian ydin on pinnan alla olevien tunteiden sallimisessa ja hyväksymisessä ja vastaanottamisessa sekä tasapuolisuudessa lapsia kohtaan, mutta rajojen asettamisessa siinä, miten kukin tunteitaan ilmaisee (toista ei saa haukkua, lyödä, leimata jne.). Ei oo helppoa, mutta minua tuo ajatus on silti auttanut. Ja Jari Sinkkosen ja Keijo Tahkokallion kirjoista olen löytänyt viisaita näkökulmia näihin asioihin, kuten vanhemmuuteen yleensäkin.

  15. Violet sanoo:

    Tuija; olet oikeassa. Näyttää saa, mutta totta tosiaan, tapoja pitää vielä hioa;-)
    Olen ajatellut tätäkin; etenkin esikoistani jonkun verran pilkataan koulussa. Hänelle naureskellaan ja sellaista sillä hän on niin monessa asiassa niin erilainen kuin muut. Pahimmat asiat on selvitetty ja hän itse sanoo ettei välitä niistä tyhmistä. Minusta tuntuu silti että pikkuveli on hänelle se ainoa johon voi purkaa sen mitä muut purkavat häneen.
    Asian ydin on varmaan juuri tuo mitä sanot. Kiitos kun muistutat.

  16. NiinaK sanoo:

    Kuulostaa tismalleen samalta mitä pikkusiskon pojilla oli monta vuotta. Sitten syntyi heille pikkusisko joka armahti keskinäisen näkä näkän. Eli nykyään pojat syyttävät, natisevat ja kitisevät ”pikkusisko sitä ja tätä ja neiti 3.v pistää parhaansa takaisin päin” Mä olisin varmasti ihan paskana kun jo tuon oman tytön kanssa vääntämiseen väsyy välillä ihan 100%. En lähetä tsemppiä enkä voimia vaan ennemmin kilon pumpulia (se on muuten aika iso määrä) ja laatikollisen eareita. Miksi ei lapsiin leimata syntymähetkellä varoitusta ”Saattaa aiheuttaa kitinää, rissausta ja suoranaista helvetti valloillaan meininkiä” varoitusta!

  17. Nimetön sanoo:

    Onpa todella mielenkiintoinen keskustelu täällä!!! Vaikka minulla on kolme lasta, olen itse ainoa ja nämä sisarusjutut ovat turismia -edelleen…
    Miehen avulla, jolla on kaksi veljeä, olen oppinut, miten sisarusparvessa eletään jakuinka tasapuolisesti asiat pitää hoitaakkaan ja jokaiselle omaa aikaa, jotta närä pysyy kontrollissa. Ei poissa, sillä sisarusnärä kuuluu tottatosiaankin elämään, vaan kontrollissa … vaikka ei se koskaan ole. Et sillee. Voimia vaan voin toivottaa.

  18. Violet sanoo:

    NiinaK; niin joo, mää olen vähän turhaan odottanut sitä ”lapsista on seuraa toisilleen” -aikaa….Kolmatta ei enää tule mutta jos sellainen olisi niin ehkä asiat olisivat toisin mutteivat välttämättä paremmin.
    Luojan kiitos ettei tullut jaksuhalia. Otan ne pumpulit mieluummin.

    NImetön; minä myös ainut lapsi, miehellä 4 sisarusta. Hän TAVALLAAN ymmärtää tuon touhun muttei sitten kuulemma kuitenkaan.

  19. Katja sanoo:

    No sanotaan nyt kerta kiellon päälle: tollaista sen kuuluukin olla. Kai.

    Meillä kyllä välillä uhkaillaan että laitan toisen sijaiskotiin, että valitkaa. Mutta ehkä kannattaisi oikein lähteä setvimään mikä siinä veljessä niin pännii, etsiä yhteisiä pelisääntöjä, antaa omaa tilaa, vetää liidulla viiva lattiaan ja rakentaa Legoista berliinin muuri :(

  20. Terhi sanoo:

    Me oltiin siskoni kanssa kuin kissa ja koira, pari vuotta ikäeroa, minä nuorempi. Me tapeltiin aina ja koko ajan, naamatkin oli raamuilla kun huidottiin toisiamme milloin milläkin, vanhemmat ei voineet meille mitään moneen vuoteen. En muista koska me alettiin tappeleen, varmaan heti kun minä olin tarpeeksi iso, ja se alko lakkaan siinä vaiheessa kun sisko meni lukioon…Meille huudettiin, pidettiin arestissa, uhkailtiin, pidettiin eri huoneissa (seinänkin läpi pysty huuteleen :))…me ei oltu kunnolla tappelematta kuin kylässä, ei aina sielläkään. MUTTA auta armias jos naapurinkakara haasto toiselle meistä riitaa tai kiusas, me oltiin kuin terrieri toista puolustamassa, kun vihollinen oli ajettu lääniltä me tapeltiin taas…Vanhemmat yritti aina että ”kuvittele jos siskoo ei olis, miltä se tuntus?” ja tietysti se olis ollu molemmista mahtavaa puheissa, mutta ei mielessä, kyllä mä muistan et pillitin jo pelkästä ajatuksesta et siskolle tapahtus jotain. En tiedä miksi me tapeltiin niin hirveesti, me oltiin liian samanlaisia leijonia molemmat, kovapäisiä.En muista et vanhemmilla ois ollu osaa tai arpaa, meitä kohdeltiin ja kohdellaan edelleen tasapuolisesti. Nyt kun molemmat on kolmenkympin kiemuroissa, me ollaan paita ja perse, parhaat kaverit. Kova koulu tuli käytyä läpi kyllä, en tiedä opinko mitään. Siskolla on 2- ja 4 -vuotiaat tytöt jotka tulee keskenään toimeen, kyllä mä monesti mietin miksi me ei ikinä oltu sellasia. Yritä jaksaa, kyllä munkin vanhemmat oli joskus aivan tapissa, mutta selvisivät.

  21. Mirva sanoo:

    Kiitos tästä, tuli jotenkin lämmin olo tästä aidosta elämästä. Luin ihan vasta äitini talteen ottaman lehtileikkeen, jossa puhuttiin siitä miten jokainen vanhempi toivoo, että hänen lapsensa olisivat aikuisenakin läheisiä toisilleen, toistensa turvaverkko. Olin ihan ihmeissäni, että eikö se muka kaikilla ole niin? Ja sitten muistinkin, että koko aikuisikäni lähes kaikki ystäväni ja tuttavani ovat ihmetelleet sitä, miten läheisiä me sisarukset edelleen olemme toisillemme. Tämä huolimatta siitä, että vielä teini-ikäisinä rikoimme veljeni kanssa ikkunoita kodissamme, ja teimme vasaroilla reikiä oviin, kun otimme yhteen…

    En yritäkään sanoa tähän nyt mitään lohduttavaa, sanon vain että hyvä kun kirjoitit tämän. Ehkä se auttaa purkamaan asiaa auki, sinulle ja kaikille niille edelläni kommentoineille, joilla on samantyyppinen tilanne.

  22. Violet sanoo:

    Katja; jos kuuluu niin sääli sitten kaikkia niitä joilla ei ole näin hyvin kuin meillä!
    Pikkuveli rakensi perjantantaina hälyttimen huoneeseensa.Kun joku (isoveli) astui tiettyyn paikkaan alkoi sen päiväinen ulina. Että on tästä hyötyäkin. Oppii monenlaisia insinööritaitoja.

    Terhi; joo, ei epäilystäkään ettemmekö ns. selviäisi. Sitä ei silti voi olla ajattelematta että pitääkö tämän ihan koko ajan olla tämmöistä>>?

    Oikeastaan haluaisin nähdä tilanteen että joku ulkopuolinen uhka tulisi noille kahdelle yhteisesti. Että miten ne reagoisivat, puolustaisivatko toisiaan.

    Mirva; lohdutussanat (vaikka toki tarkoittavat hyvää) eivät tosiaankaan auta, ei sille mitään voi. Sen sijaan kirjoittaminen ja miettiminen ja muiden kokemusten lukeminen auttaa ainakin jonkun verran. Yhden asian esim. jo keksin näitä kommenteja lukiessani. Yhden aika ison, jota ihmeekseni en ole tajunnut.

  23. vilijonkka sanoo:

    Minäkin, kolmen toisiaan nälvivän lapsikullan äiti, haluan kiittää näistä kaikista mahtavista kommenteista. Aihe on vaikea, etenkin meille rauhaan tottuneille ainoille lapsille. Isosisko se meilläkin antaa keskimmäiselle sellaista huutia, että oksat pois. Eniten ihmettelen miksi juuri sen muuten niin lahjakkaan ja fiksun täytyy kaikin keinoin osoittaa paremmuuttaan nuoremmalle? Onneksi on kuopus, joka ihailee keskimmäistä ja varmasti aavistuksen kompensoi keskimmäisen taatusti kolautettua itsetuntoa.

    Joku tolkkuhan tässä arjessa pitäisi olla, myös Violetilla! Hyvä kun otit tämän(kin) asian puheeksi.

  24. Lempi Sveitsistä sanoo:

    Tiedän, että Brysselissä ei lapsia voi kovin pieninä jättää ittekseen kotiin, mutta tuli vaa mieleen onko teidän vielä koskaan yksin kotona? Ja jos ovat, niin tappelevatko silloinkin vai kiinnostaako touhu vaan silloin, kun sille on yleisöä? Nää siis vaan retorisia kysymyksiä enkä oota mitään vastauksia, tuli vaan mieleen.

    Mut siis syy, miksi rupesin varsinaisesti kommentoimaan. Toi sun jaksuhalit kommentit osui täydellisesti mun nauruhermoon! Sehän sulta vielä puuttuskin, että ois kommentiloota täynnä voimahaleja…

  25. Violet sanoo:

    Vilijonkka; tolkun perässä olen totisesti. On jotenkin kohtuutonta että näihin juttuihin puuttumiseen menee niin paljon aikaa (sillä katson kuitenkin että lähes aina on syytä puuttua)ja että asia jotenkin jo melkein rajoittaa tekemisiämme.

    Lempi; yksin ovat, toisinaan kaksinkin:-) HArvoin kumpaakaan kun ei ole oikein tarvetta.
    Olen ajatellut samaa että onko tämä meidän
    vanhempien yleisö se yksi syy hillumiselle.
    Tietenkään en voi kaikkea tietää mitä täällä tapahtuu kun olemme poissa mutta ainakin kovasti heti raportoidaan kun tulemme kotiin…ja joskus voi kuulla miten kiljunta alkaa heti kun painaa oven kiinni kauppaan mennessään.

    Sitä aina pelkää niitä jaksujuttuja ja voimahaleja (niin hyvää kuin varmaan tarkoittavatkin). En osaa suhtautua niihin.

  26. Satu sanoo:

    Mä tiedän just milt sust tuntuu.

  27. Nimetön sanoo:

    Meilla auttoivat erilliset huoneet ja kodin ulkopuoliset harrasteet. Murrosika otti molemmilla koville. Nyt on fifty-fifty, pitamista ja artymista, niinkuin ihmissuhteissa yleensakin.

    Tampereentytto

  28. Merruli sanoo:

    Kunpa voisikin luvata, että varmasti vielä joskus osaavat kommunikoida rakentavasti ja rakastavasti. Ehkä aikuistuminen hioo jotain aikanaan pois?

    Meidän neideistä olen huomannut, että kaatavat tasan kaiken sen mitä ovat joutuneet omissa kaveripiireissään kohtaamaan, niin vastaavana käytöksenä sisarensa niskaan. Mitä vihaisempi ja ikävämpi on siskolleen, niin sitä ikävämpiä juttuja on saanut yleensä ns. kavereilta osakseen, vaikka luulisi että silloin sisko olisi entistä mukavampi kaveri.

  29. Nimetön sanoo:

    Hassua… nimetön olen minä, aurinko ja kuu…. miksiköhän nimeni ei tullut esiin…??

  30. aurinko ja kuu sanoo:

    Hassua… nimetön olen minä, aurinko ja kuu…. miksiköhän nimeni ei tullut esiin…??

  31. aurinko ja kuu sanoo:

    Siis ensimmäinen nimetön…

  32. Jaana Hotakainen sanoo:

    Hei tsekkaas tämä
    http://www.parentcoachcards.com/
    Tilasin kortit ja jotenkin noista pääsi lasten kanssa asian ytimeen kun tilanne oli päällä
    Tsemppiä!

  33. Sissi sanoo:

    Meillä äiti aina riidellessä muistutti psalmista 133 ”Katso, kuinka hyvää ja suloista on, että veljekset sovussa asuvat!”, ja sen jälkeen ihme kyllä nolotti riidellä enää. Kai se jonkinmoinen jumalanpelko oli niskassa, tai liekö harmitti nähdä äitiä niin surullisena meidän riidoistamme.

    Sama psalmi tuli mieleen kun äidin hautajaisten järjestely sai meidät sisarukset riidan partaalle… Että eipä sitä osata aina aikuisenakaan, onneksi asiat selvisivät ennen hautajaisia.

    Mut enpä mä kyllä tuohon ongelmaan mitään ohjetta osaa antaa. Toivottavasti pojat tokenevat iloitsemaan siitä että ylipäänsä on veli, jonka kanssa voi välillä olla kivaakin.

  34. Gabriela sanoo:

    Ei ole omakohtaisia kokemuksia, mutta suosittelen kyllä lasten psykoterapeuttia. Olen usein haastatellut heitä ja he ovat todella fiksuja. Nykyään lapsen psykologiaa ymmärretään paremmin kuin koskaan ennen. Kuvaustasi lukiessa tuli mieleen kaksi asiaa: lapsi pyrkii aina siirtämään pahan olon toiseen. Kun lapsen hiekkakakku rikotaan, hän rikkoo kaverin kakun. Lasten masennus on asia josta puhutaan vähän, eikä sitä aina tunnisteta. Esimerkiksi kouluvaikeudet voivat aiheuttaa masennusta. Yleensä jos ehdotetaan että lapsi on masentunut, vanhemmat ottavat sen arvosteluna itseään kohtaan. Se voi kuitenkin johtua ihan muistakin syistä. Suomessa 3,4 % kahdeksanvuotiaista kärsii masennuksesta. Lasten terapia on nykyään hyvin kehittynyttä, esim vuorovaikutusterapiaa. Älä ota tätä mitenkään loukkauksena, en tunne lapsiasi, kerron vain mitä tuli mieleen oman työni pohjalta.

  35. Gabriela sanoo:

    PS: Itse on oikein usko siihen, että kaikki menee ohi ajallaan. Voi mennä, mutta millaiset jäljet se jättää? Vanhemmat kärsivät liikaa omissa oloissaan.

  36. Violet sanoo:

    Satu; ;-)

    Tampereen tyttö; kun olisikin mahdollisuus omiin huoneisiin! Sellaisille olisi todella tässä vaiheessa tarvetta ja tuntuu että koko ajan enemmän. Että molemmilla olisi joku oma paikka mihin mennä.

    Merruli; tuo on takuulla ainakin yksi syy, uskon minäin.

    aurinko ja kuu; jaa-a, en osaa sanoa, joskus on näitä netin kummallisuuksia.

    Jaana; tuommoisiakin on;-) Kiitos vinkistä, kurkistan ainakin.

    Sissi; varmasti se on ollut se nolostuminen ja ”huoli” äidistä.
    Arvaas mitä; tänään seurasin noiden kiihkotonta keskustelua!

    Gabriela: en ota loukkauksena, miten voisikaan. Tuosta voisi olla apua, en yhtään epäile. Mutta ongelmatonta ei ole, kuten jo aiemmin kommentoin. Jo ihan ajankäytön vuoksi. Kun on niitä muitakin ongelmia joihin apua haetaan ja saadaan…että mikä ongelma olisi toisen etusijalla, toista tärkeämpi.

    Minä uskon siihen että aika moni asia menee ohi ajallaan ja aivan jälkiä jättämättä. Ja jälkiä on hyviäkin .Ajattelen että ne ovat kasvua. Myös meille vanhemmille. Me tässä varmaan sitä paitsi eniten avun tarpeessa ollaan tämän ongelman suhteen.

  37. NiinaK sanoo:

    Ai hitto, pakko vielä kommentoida toistamiseen tästä sisaruus jutusta, että aikanaan on mekin oman pikkusiskoni kanssa vedetty ihan sikana yhteen.. on huudettu ja paiskottu. Minä heitin aikanaan kesken riidan siskoa saksilla silmäkulmaan ja vähän myöhemmin vein siskoa tukasta alakerrasta yläkertaan kun käytöksensä oli ihan luokatonta.. Kuitenkin nykyään olemme toisillemme aivan ylettömän tärkeät ja rakkaat. Ja meillä on ikäeroa seitsemän vuotta joten minä olen se jonka olisi tullut tietää paremmin miten pitäisi käyttäytyä..

  38. Maria sanoo:

    Sisareni ja veljeni lopettivat kinastelemasta siinä vaiheessa kun sisar täytti 30 v ja veli muutama vuosi enemmän, kyllä se siitä. Koeta kestää, ajattele muuta.

  39. Maria sanoo:

    En kirjoittanut tuota besser-wisserinä, vaan tarkoitus oli kirjoittaa lohdutuksen sanoja.

  40. Nimetön sanoo:

    Viela sananen. Auttaiskohan joku isa-poika-juttu. Sitahan sanotaan, etta liikaa aitia ja liian vahan isaa..Olis meilla ainakin ollut hyva tuossa murrosian alkuvaiheessa, jalkiviisautta.

    Tampereentytto

  41. Violet sanoo:

    NiinaK: oho. Rajua touhua. Eivät nuo oikeastaan toisiinsa kiinni käy. Semmoista pientä tönimistä ja huitomista, joitakin ilmaan vetäistyjä potkuja, lähinnä liikuttavaa heilumista. Eivät oikein uskalla koska eivät kumpikaan ole erityisen ”fyysisiä” jos niin voi sanoa.

    Maria; niin, voihan se loppuakin ;-)
    Suurimmaksi osaksi kyllä ajattelenkin aivan muuta. Ei tarvitse paljon pinnistää. Ajattelen kyllä ettei meidän vanhempien tarvitse ihan kaikkea kestää, eikä lastenkaan. Kunhan oivaltaisivat että elonsa voisi olla rauhallisempaa ja mukavampaa kun osaisivat heittää sikseen sen kahinansa.

    Tampereentyttö: tuosta olen ehdottomasti samaa mieltä. Meilläkin on ehdottomasti liian vähän isää…tosin nyt vaikkapa juuri pari viikkoa pelkkää isää kun olin Suomessa;-)
    Arjessa viikolla on aika mahdotonta järjestää enempää isää mutta viikonloppuisin kyllä. TAi siis onhan tuo isä aina viikonloput tuossa mutta myönnän että usein hiukan ”toisaalla” , ajatuksissaan. Puuhailee kyllä mieluusti poikien kanssa juttuja mutta niin että yksi kerrallaan – ymmärrän täysin miksi.

  42. Heli sanoo:

    Heips. Meillä on pojat 12v ja 14v (ja tytöt 9v ja 16v) ja voin sanoa että ihan karmeeta on. Pojat ei todellakaan tule toimeen keskenään. Isompi on todella nopea suuttumaan ja nyrkkikin välillä heiluu, pienempi on todella taitava ärsyttämään.. Kyllä välillä tuntuu että pää tässä hajoaa. Sitten on sellanen juttu, että tuolla pienemmällä pojalla on ADHD ja sen vuoksi pidän häntä hiukan eriarvoisessa asemassa muihin verrattuna heti alkuunsa (mm hänen sosiaaliset taitonsa eivät ole sitä luokkaa mitä sen ikäisellä pitäisi olla). Lapsethan ei osaa tuollaista ottaa huomioon, vaan he liittoutuvat kaikki muut tätä yhtä vastaan, koska hän todella on kova ärsyttämään.. vaikka silti minusta osa johtuu tuosta sosiaalisuustaitojen puutteesta. On tosi surullista välillä katsoa sitä niiden keskinäistä menoa. Joten – arvatkaa vaan miten paljon meillä tapellaan, joka päivä.. ja miten ääni käheenä tämä äiti välillä täällä huutaa.. ja väillä on valmis heittämään hanskat tiskiin lopullisesti… Ei siis auta kuin vaan elellä päivä kerrallaan ja toivoa ettei tule sitä päivää kun ne tappaa lopulta toisensa.

  43. Riikka sanoo:

    En sano noita juttuja, mutta lohduttaisiko ajatus että ehkä he tulevat viimeistään aikuisina toimeen? En minäkään oikein veljeni kanssa mitään touhuillut lapsena, ei nyt riitapukareitakaan oltu oli vaan niin eri intressit, mutta nyt aikuisina ollaan lähennytty. Ymmärrän kyllä surullisuutesi, mielenkiinnolla ja osittain kauhulla seuraan omia poikiani jotka ovat luonteiltaan kuin yö ja päivä. Usein jo mietin millainen heidän suhteestaan kehittyy kun ainakin nyt tappelevat tosi paljon, mutta toinen on vasta niin pieni että kahnaus voi johtua vaan siitä (toivottavasti tulisivat toimeen parin vuoden päästä paremmin). Juu, taidanpa nyt lukea nuo muut kommentit….

  44. Tina K. sanoo:

    Riitelin siskoni kanssa koko lapsuuteni. Riitelemme aikuisinakin aina kun tapaamme. Hänelle ei voi sanoa edes päivää, ilman että hän alkaa heti sättimään. Puuttuu kaikkiin asioihini, muttei kerro mitään omistaan.
    Olemme nyt melkein nelikymppisiä ja uskon, että sitten kun vanhempiamme ei enää ole, emme tule tapaamaan toisiamme. Se on suuri helpotus.
    Tämän takia en itse halunnut tehdä sisarusta ainokaiselleni.

  45. Pullopostia sanoo:

    Me tappelimme lapsuuden veljeni kanssa eivàtkà vanhempani yrittàneetkààn làhentàà vàlejàmme. Ikàvà kyllà jàimme etàisiksi eikà tule pidettyà yhteyttà luontevasti soitellen tai tekstaillen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s