Aamu ei tiedä



Viime sunnuntaina oli talomme yllä kaksinkertainen kaari. Yksi upeimmista koskaan näkemistäni sateenkaarista. Näin sen molemmat päät, näin miten korkealla se kulki kaiken yllä. Ajattelin että se tietää aivan erityistä onnea.

Maanantai oli kiireinen mutta hauska päivä töissä. Lähdin viideltä, ajattelin että ehdin ehkä poikia vastaan bussipysäkille kun tulevat. Olin kotimme kohdalla aiemmin kuin kuvittelin ja päätin käydä jättämässä laukun ettei tarvitse raahata.

Ensin näin alakerran naapurin oven. Se retkotti auki, ovenkarmeista puuttui paloja, lattialla oli lukon osia. Näin heidän asuntoonsa, kaikki sekaisin, erityisesti muistan lapsen leluja siellä täällä. Sitten näin oman asuntomme oven, sen että molemmat lukot olivat rikki, että karmit olivat kuopilla, että meillä paloi valo. Sitten juoksin kadulle ja seuraavista viidestätoista minuutista en paljon muista edes nyt. Lähinnä muistan ajatelleeni tämä on totta, tämä on tapahtunut minulle, meille. Olet hereillä eikä tämä mene pois.

Tiedän nojanneeni seinään tuossa hiukan kauempana, soittaneeni miehelleni, kuulleeni hänen huolestuneisuutensa. Nyt kun ajattelen niin on täytynyt olla kauheaa saada hätääntyneen vaimon itkuinen soitto. Mies oli soittanut poliisit mutta oli joutunut pyytämään työkaveriaan näppäilemään numeron. Joskus pää ei vain toimi.

Sitten tulivat pojat, hyppelivät iloisina katua ja heiluttivat liikennevaloista tuossa kulmassa. Ajattelin että nyt jos koskaan on koottava itsensä. Muistan heidän vakavat kasvonsa luultavasti aina. Mietin että kerron selkeästi ja todenmukaisesti. Muistan pelänneeni etten osaakaan olla aikuinen.

Odotimme poliiseja ja heidän kanssaan menimme kotiimme kuin johonkin lavastettuun paikkaan. Käsittämätöntä miten aivot toimivat: lienee joku suojelumekanismi että kaikkea voi katsoa kuin ulkopuolisen silmin. Näkee kyllä kaiken ja tajuaa että nuo tuossa ovat minun tavaroitani mutta silti on kuin elokuvassa ja kohta arvelee lopputekstien tulevan.

Mitä voin vielä sanoa?
Meillä on käynyt sormenjälkimiehet, meillä on käynyt ihmisiä ottamassa mittoja uutta ovea varten, me olemme täyttäneet papereita vakuutusyhtiötä varten, me olemme nukkuneet huonosti.
Nyt tuntuu jo lähes normaalilta. Sanon lähes, sillä joudumme elämään vanhan oven kanssa vielä ainakin tiistaihin asti.

Mitäkö vietiin?
Minun järjestelmäkamerani ja kaikki objektiivit, koruja, kannettava tietokone, muuta tekniikkaa, kelloja ja sen sellaista.
Ennen kaikkea vietiin mielenrauha jolla ei ole hintaa.

Kummallista tämä elämä. Aamu ei tiedä millainen sen ilta on.

Mainokset

57 comments on “Aamu ei tiedä

  1. Ilona sanoo:

    Huh.

    Piti kirjoittaa siitä, kuinka viime lauantaina näin kauniin tuplasateenkaaren järven yllä, mutta nyt se tuntuu ihan tyhmältä.

    En varmasti pysyisi koossa, jos minun kotiini tunkeuduttaisiin. Jos kamerani vietäisiin… Jos tietokoneeni vietäisiin… (No, kryptatulla koneella ei kukaan tee mitään, joten sinänsä aiheeton huoli muuten kuin taloudellisen menetyksen osalta.) Mutta kamera, se on vähän kuin vietäisiin keuhkot. Ja että kotiini tultaisiin ilman lupaa, se on vähän kuin lobotomia.

  2. Allu sanoo:

    Voi kauhistus! Tiedän miltä tuntuu, kun meilläkin oli kerran käynyt varkaita, kun olimme jouluna Suomessa. Oli pitkään kamala tunne, kun tiesi, että joku on ollut meidän talossa ja penkonut kaappeja. Onneksi naapuri huomasi ajoissa ja hälyytti poliisit eikä mitään oltu ehditty viedä, mutta tosiaan se tunne, että joku on käynyt, oli jo ihan tarpeeksi paha.

  3. Pilvitarha sanoo:

    Voi ei :(

    Turvallisuuden tunne on niin hemmetin herkkä, mutta toivottavasti se palailee teillekin.

    Tuollaista ei odota omalle kohdalleen, mutta mielenkiintoista tosiaan miten siinä tilanteessa toimii kuin kone, sieltä selkärangasta tulee ohje mitä tehdä.

  4. Maijja sanoo:

    Jostain syystä ajattelen englanniksi: oh my god! Tuo on ihan järkyttävää! Eikä tosiaan ainoastaan se, että kotiin voidaan murtautua ja varastaa kaikenlaista, vaan se että omaan perusluottamukseen ja perheen fyysiseen kivijalkaan saattaa tosiaan joku kusipää tunkeutua :—(

    Lapsena muistan pelänneeni usein juurikin murtovarkaita. Täysin perusteettomasti, ja siltikin se tunne oli vaikea ravistella yltä pois. En tarkoita nyt hirvistellä, vaan pikemminkin myötäelää ja toivoa toipumista!

  5. Riitta sanoo:

    Ei voi olla totta!! Aivan hirveää! Vakuutus varmaankin korvaa tavarat, tai ainakin ne mitkä voi korvata (voin kuvitella että vaikkapa joidenkin korujen arvo on rahassa mittaamaton), mutta millä sen mielenrauhan saa takaisin?
    Joka tapauksessa rauhallista lauantaita sinne!

  6. Pariisin Margarita sanoo:

    Voi miten kurjaa, olen todella pahoillani. Muutamille ystävilleni on murtauduttu ja olen itse aina ajatellut, että kauheinta siinä kaikessa varmaan on juuri se oman mielenrauhan järkkyminen. Koti on niin se oma suoja, turvallisuuden satama. Toivon, että saatte pian taas nukutuksi ja, että se mielenrauhakin jälleen palaisi, edes osittain.
    Olen itse miettinyt kovasti juuri mm. kodin turvallisuusasioita, sillä olemme pian muuttamassa yhteen Pohjois-Amerikan rikosrikkaimmista kaupungeista. Suuressa kaupungissa toki asuinalue merkitsee paljon, mutta tapahtuu sitä rauhallisemmillakin alueilla rikoksia.

  7. jaana sanoo:

    Olipa järkyttävää luettavaa. Meilläkin lapset pelkäävät murtovarkaita, vaikka ei sellaisista ole mitään kokemusta. Luulen, että tuollainen kokemus veisi heiltä mielenrauhan hyvin pitkäksi aikaa ja myös luottamuksen vanhempiin (ainakin vähäksi aikaa ja jossain määrin) jotka aina sanovat, ettei meille kukaan murtaudu, ei tarvitse pelätä.

  8. Aura sanoo:

    Voi hurja, syvimmät osanottoni! En osaa edes kuvitella miten valtava järkytys ja loukkaus tunkeutuminen kotiin, sinne pyhimpään, voi olla. Puistattaa ajatuskin. Kiitos että jaoit tämän kanssamme, hyvä muistutus siitä, että tällaista tapahtuu joka päivä. Miten näiltä oikein voisi suojautua?

  9. Nina sanoo:

    Voi itku! Paljon lämpimiä ajatuksia teille.

  10. Elisabeth sanoo:

    Voi ei! Kuinka ikävää :( Tuota pelkään meillekin tapahtuvaksi, asuntomurrot on täällä aika yleisiä maan huonon taloudentilanteen vuoksi. Olin kerran hoitamassa kaverini kissa ja kun menin asuntoon käymään myöhään illalla, oli siellä käynyt murtovarkaita. Astuin ovesta sisälle ja talo oli sekaisin, ikkunat auki etc. Se oli pelottavaa, en uskaltanut mennä ovesta pidemmälle kun pelkäsin, että talossa on vielä joku. Soitin poliisit ja selvisi, että samaan syssyyn oli käyty parissa naapurissa. Kurjia juttuja :( Onneksi on vakuutus, vaikka eihän se kaikkea korvaa, ei varsinkaan sitä mielenrauhaa eikä muistoja.

  11. Nimetön sanoo:

    Brysselissä murtautumiset on valitettavan yleisiä, enkä itse kaupungissa asuessani keksinyt, miten niiltä olisi voinut takuuvarmasti suojautua.

    Työkaverit olivat hankkineet panssarivahvat ovet, mutta nekin saatiin karmeineen päivineen paikoiltaan. Ja tämä kaikki vielä ns. hyvillä asuinalueilla!

    Voimia teille, toivottavasti mielen- ja kodinrauha palautuu pian!!

  12. Nimetön sanoo:

    Kauhea kokemus.

    Etukäteen ihminen saattaa kuvitella, ettei pystyisi kohtaamaan järkyttävää kokemusta tai ettei tietäisi miten toimia silloin. Ihmisen mieli kuitenkin toimii kai juuri kuten kuvaat: tuollaisessa tilanteessa sitä kykenee menemään itsestään ulkopuoliseksi ja tarkastelemaan tilannetta ulkopuolisen silmin. Sitä pystyy myös toimimaan loogisesti, systemaattisesti ja tilanteen vaatimalla tavalla. Jälkikäteen iskee sitten uupumus ja pelko.

    Tuollainen kokemus tuntuu vamasti hirvittävän henkilökohtaiselta loukkaukselta. Joku vie kameran, tietokoneen, henkilökohtaisia muistoesineitä :-(. Toivottavasti tosiaan mielenrauha palaa nopeasti.

  13. Nimetön sanoo:

    Mikä tätä kommenttiruutua nyt vaivaa? En saa kirjautua sisään. Tämä ei myöskään tunnu lähettävän kommenttia. Äskeinen kuitenkin ilmestyi… nimettömänä. Minä täällä, Junika

  14. Violet sanoo:

    Nimetón; Brysselissä tämä on valitettavasti hyvin yleistä, tiedän sen. Tiedän että olemme olleet onnekkaita että liki 4,5 vuotta saimme olla rauhassa.
    Tuo mitä sanot ”hyvistä alueista”…ajattelen kuten meillä käyneet poliisitkin sanoivat: täällähän ”hyviä alueita” on nimenomaan (tässä suhteessa) nämä hiukan vaatimattomammat alueet.Varakkailla alueillahan on paljon enemmän mitä viedä! Toisaalta rikkailla on varaa turvautua paremmin vaikka mihin bunkkereihin…
    Mutta noin tiivistelmänä: Brysselissä ei ole, kuten varmaan itsekin tiedät yhtäkään aluetta jossa tätä ei tapahtuisi. JOhtuu osittain siitäkin että täällä ”huonot” ja ”hyvät” alueet – miten niitä nyt ikinä arvotetaankin – ovat niin limittäin, sekaisin, päällekkäin…ajatellaan vaikka meidän aluetta niin toiseen suuntaan jos kulkee 200 metriä niin on taloja joihin meillä ei koskaan olisi varaa, suoranaista loistoa, sama matka tai paljon vähemmänkin toiseen suuntaan ja on asumuksia joissa ei voisi uskoa kenenkään voivan edes asua.

    junika; joo, moni arvelee tosiaan että lamaantuisi täysin, että lamaannus kestäisi kovinkin pitkään tai ettei saisi tehtyä ”mitään”. Olen luullut itsekin niin mutta toisin se näyttää (ainakin kohdallani) olevan. Olen valitettavasti joutunut kohtaamaan aikaisemmin kaksi järkyttävää tilannetta, täysin erilaisia kuitenkin kuin tämä mutta yhteistä reagoiminen ja mitä sitten tapahtui ja kuinka pitkän ajan kuluttua. Eli jonkunlaisella kokemulla osaan jo sanoa: minun tapani reagoida tämän tyyppisissä tilanteissa on x.

    Uupumus tuli, olet oikeassa, ja pelkokin. Aika nopeasti tuli kuitenkin seuraava vaihe jota kutsun ”perkele” -vaiheeksi. Se on eräänlainen ”ja jumankaut näinhän ei tehdä, minun kotiinihan ei tulla” -reaktio. Vihareaktio tekijöitä ja tekoa kohtaan. Hyväätekevä tunne itselle, voin vakuuttaa. Nostaa siitä pelosta, jollakin tapaa.

  15. Violet sanoo:

    Vähän näin epäjärjestyksessä näitä kommentteja…

    Riitta; vakuutus varmaan maksaa jotakin mutta kuten sanot, eipä se paljon auta. Tavaroiden ostohinta ja korvausarvo eivät todentotta kulje käsi kädessä.
    Ihmeen vähän kuitenkin ajattelen edes noita tavaroita. Tuntuvat ihan toisarvoisilta tässä, elleivät peräti kolmasarvoisilta;-)

    Margarita; olen nukkunut jo kaksi viimeisintä yötä täysin normaalisti. Lapset ovat nukkuneet koko ajan ihan kuin ei mitään. Se on ihaninta.
    Joo, ns. rauhallisia alueita ei tässä maailmassa taida enää olla. Mitä kaikkea karmeaa tapahtuukaan paikoissa joissa ”olisi uskonut”.

    Aura; minä kyllä osasin kuvitella että se tuntuisi juuri tältä. Olen miettinyt (olen täälläkin kertonut) moneen kertaan mitä tekisin jos olisin täällä kun joku tulee ja ylipäätään (kun näistä kuulee ja lukee niin paljon) asia on ollut mielessä usein. JOtenkin olin siis ”valmistautunut” – vaikkei tietysti täysin voi olla.
    Täysin ei voi suojautua mitenkään mutta on toki asioita jotka vähentävät näitä, jotka hidastavat ainakin sisälle pääsyä (ja voivat siksi estää koko homman). Se uusi ovi tulee olemaan meille yksi. Muutakin ajatellaan.

    Nina; kiitos, Nina. Halusin kirjoittaa tästä tännekin koska tämä on yksi keino käydä asiaa läpi.

    Elisabeth: poliisi sanoi mulle että tein juuri oikein kun en mennyt jos olisivat vaikka olleet vielä paikalla. En minä sitä kuitenkaan mitenkään tietoisesti päättänyt, kyllä se oli jalat jotka veivät.

  16. Nimetön sanoo:

    Tunnen tuon prosessin. Nyt kun nostit puheeksi sen ”perkele” -vaiheen, tunnistan myös sen. Uskon, että se on juuri se, mikä pelastaa lamaantumiselta. Siksi itsekin olen ruokkinut sitä, kun se on nostanut päätään.

    -junika-

  17. Violet sanoo:

    Ilona; ei yhtään tyhmältä tunnu kertoa omasta sateenkaarestaan. Siitä juuri olisin halunnut kuulla. Menin töihinkin heti tämän jälkeen juuri siksi että parasta lääkettä on minusta kaikki normaali ja se ettei asiaan jäädä kääriytymään. Se EI ole kieltämistä, se on tapa auttaa itseään.
    Jokainen toki tuntee tavallansa mutta väitän kuitenkin että jos kotiin murtaudutaan niin aika harva ajattelisi sittenkään kovin paljon jotakin kameraa.

    Allu; kun olen puhunut töissä täällä niin melkein kaikki ovat tämän kokeneet ja hyvin moni tuntee monta muuta jotka ovat kokeneet. Ja joo, juuri nuo samat ajatukset mullakin.

    Pilvitarha: kyllä se palaa ja on jo aika hienosti palannutkin. Olen antanut itseni tuntea juuri sitä mitä tunnen ja reagoida sen mukaan mutta jos kerran ei tunnu pelottavalta tai ahdista eikä asia ole koko ajan ajatuksissa niin enpä sitä nyt sen enempää väkisinkään ala ajatella ja märehtiä siinä.

    Maijja; siis minähän olen lapsesta asti pelännyt juuri tätä ja isäni on tavallaan ”syyllinen” siihen kun hän on aina siitä puhunut ja pelännyt ja koko lapsuuden kaikkia kikkoja kertonut että näin sitten teet ja muistutellut
    varotoimia. Tietysti hyvää tarkoittaen mutta samalla tietyllä tavalla osittain pelkoakin viljellen.
    Mutta nyt se on sitten tapahtunut ja hassusti tavallaan tuntuu että minähän olen kokenut tämän jo, minä tiesin mitä se on.

  18. pikkujutut sanoo:

    Huh huh. Onneksi se olit sinä, joka tuli ensimmäisenä kotiin, eivät pojat, vaikka eihän se miellyttävä kokemus ole.
    Kun me menimme Suomen kotiimme tänä kesänä oli lukko rikki, ja ensimmäinen ajatus oli, että joku olisi saattsnut kokeilla tulla sisälle..ken tietää..
    Pikaista turvallisuudentunteen palaamista.

  19. sari sanoo:

    No, jopas jotakin ! Kurja tunne tuosta tulee. Itsekin rupesin tässä stressaamaan jokin aika sitten, kun huomasin, että meille voi tulla sisälle yöllä enkä edes herää – tyttö nimittäin oli tullut (omilla avaimilla kuitenkin) ja ollut jo jonkin aikaa, ennenkuin tajusin, että meillä kävelee joku !

    Minä aina ajattelen, että ei meillä olisi mitään vietävää, mutta kurjintahan varmaan on se tunne, että joku vieras on käynyt nurkissa kaivelemassa.

  20. Violet sanoo:

    junika; perkele -vaihe tosiaankin pelastaa lamaantumiselta. En halua käpertyä uhriressukaksi joka nyyhkii peloissaan ja tämä auttaa siinä.

    pikkujutut; Ajattelen sanoin, onneksi oli aikuinen ensin. Se ensijärkytys olisi ollut lapselle aika paha.

    Sari: minä herään kyllä pienimpäänkin mutta joo, hittojakos se sitten auttaa jos herää ja on vastakkain rosmon kanssa. Että voisi olla vaan parempi ellei herää.
    Sitähän rosmot ei etukäteen tiedä että paljonko vietävää missäkin on mutta nyt kun puhuin töissä tästä niin tuli asiaan toinenkin puoli: yksi nainen nimittäin kertoi että häneltä oli vuosia sitten viety murron yhteydessä alusvaatteet ja puoliksi käytettyjä meikkejä. Hän kertoi myös perheestä jolta oli viety vessapaperirullasäkki ja kuukautissuojapaketteja…niin että…

  21. maijanmaja sanoo:

    Voi kamala! Inhottava kokemus! Mä kyllä suren sun puolesta niitä koruja, kelloja, kameraa ym. Raha kun ei tosiaan korvaa kaikkea.
    Tärkeintä tietysti teidän hyvinvointi. Olette rohkeita ja sisukkaita, kun kaikesta päätellen olette jo päässeet pahimman yli.
    Suosittelen lämpimästi Securitaksen palveluita. Saa aika paljon mielenrauhaa muutamalla satasella vuodessa. Nykyään en lähde lähikauppaankaan panematta hälyjä päälle. Kun ei se järjestelmä paljon auta, jos ei ole valmiudessa. Securitaksen tyyppien mukaan tarrat ovessa kyllä periaatteessa riittäisivät..
    Brysselin murtotilannetta kommenteista luettua tajuan että siellä securitakset tms. taitaa olla aika arvokkaita..
    Toivon että saatte pian uuden vahvan oven!

  22. Anne sanoo:

    Huh!
    Tiedän nuo tunteet, ensi reaktio ja sitten muut.
    Meille ei ole murtauduttu (kop kop kop) mutta olen pelännyt sitä
    aina etenkin siitä asti kun muutama vuosi sitten minulta vietiin
    käsilaukku ja siinä samalla tärkein omaisuus…kotiavaimet, passi,
    handy,muistikirjat, osoitekirja ja paljon henkilökohtaisia tavaroita etc.
    Olen pelännyt että meille voi joku murtautua noin vain avaimilla mikä
    on helppoa. Kun lähden suljen ikkunat ja usein jätän radion päälle
    ja valot palamaan.
    Minulla kesti kauan ennenkuin asia jäi suureksi osaksi mielestä.
    Se että vakuutus korvaa ei ole sama asia, tunne arvoa ja samoja asioita se ei korvaa ja se tunne että joku tietää minusta nyt liian paljon on pahinta.
    Voimia!

  23. Suklaasydän sanoo:

    Onpas ikäviä uutisia. :( On täällä meilläkin päin, kaiken maalaisidyllin keskellä, ollut murtoja taloihin äskettäin. Onneksi asutaan sen verran vaatimattoman näköisessä talossa etten usko varkaiden tänne ensimmäisenä eksyvän. Ja noita suklaakoneita ei ihan helpolla lastata ilman asianmukaisa vehkeitä. Kyllähän sitä välillä miettii ”mitä jos…”. Toivottavasti saatte edes hyvät korvaukset, vaikka eihän se mielipahaa poista.

  24. iiris sanoo:

    Kurjuus! Vähän samanlainen, joskin vähäisempi kokemus itsellä. Pari viikkoa sitten, loman viimeisenä iltapäivänä, pysäytin auton majapaikan portille, kun rosvot iskivät kivellä auton takalasin rikki ja nappasivat repun. Vierailulla ollut poikani hyppäsi autosta ja raastoi repun takaisin (siellä olivat heidän passinsa), minä ja tyttöystävänsä roikuimme rosvojen auton ovissa muka estämässä heidän pakoaan. Onneksi kenellekään ei käynyt mitään, onneksi rosvoilla ei ollut veitsiä tai aseita, onneksi passit pelastuivat (lento Eurooppaan oli seuraavana päivänä).
    Mutta tuo prkl-vaihe oli päällä muutaman päivän – ja olin vihainen itselleni, etten saanut vahingoitettua rosvoja tai edes niiden autoa jotenkin, koska se olisi ollut niille oikein!

  25. Maija sanoo:

    Olipa kamala lukea tästä, tuli paha mieli teidän puolestanne. Ja kurjaa kuulla, että asuntomurrot ovat siellä noin yleisiä. Hyvä kuitenkin, jos arki on lähtenyt nopeasti rullaamaan tapahtuneen jälkeen, eikä se ole liiaksi jäänyt painamaan mieleen. Mutta varmasti kamala kokemus, en osaa oikein kuvitellakaan, miten itse reagoisin.

  26. Satu sanoo:

    Voi kamala. Hurjaa ja tosi kurjaa.Tsemppiä teille mielenrauhan takaisin saavuttamiseen.

  27. Päivi sanoo:

    Voi karmeus! Suru ja suuttumus pomppasivat nopeasti tunnetiloiksi.

    Rauhaa ja iloa vastapainoksi, jaksamista ja yhdessäoloa.

  28. Katja sanoo:

    Oi ei. En osaa sanoa mitään järkevää. Onneksi jotain jäi, onneksi teihin ei ole kajottu, vaikkei se varmasti siltä tunnu.

  29. Violet sanoo:

    maijanmaja; totta kai mäkin niitä suren tai sanotaan nyt että niiden menetys harmittaa ja rankasti mutta aika vähän sitä sittenkin ajattelen. Jotenkin se jää aivan taka-alalle.
    Onhan nuo kaikki aika arvokkaita juu, nuo varotoimet. Kunnon ovikin olisi kuitenkin jo jotakin;-)

    Anne; Käsilaukun mukana meneekin usein aika kasa papereita ja muuta kerralla ja tulee paljon hankkimista ja miettimistä mm. pankkikortteihin liittyen.
    Minä en osaa ajatella ollenkaan noin että ”joku tietää minusta nyt liian paljon”. Ei noita murtovarkaita uskoakseni kiinnosta vähääkään muuta kuin ne tavarat. Poliisikin sanoi ihan näillä sanoilla: nyt te varmaan ajattelette että miksi juuri me mutta näissä tapauksissa ei ole mitään henkilökohtaista vaan sinne mennään mihin sisälle päästään.

    Suklaasydän; älä siihen luota ettei vaatimattomiin mentäisi. Vaatimaton se on tämäkin samoin liki kaikki tällä kadun pätkällä. Risteyksen toisella puolelle sitten komistuu.
    Se lukko-/ovifirman mies sanoi että kun näkee tuolla yhdessä paikassa mustalaisleirin asettuvan taloksi niin tietää omien töidensä lisääntyvän. Taas oli niin käynyt. Poliiisit sanoivat aivan samaa: ensisijaisina epäiltyinä romaanit ja ovat monissa tapauksissa kuulemma myös melkein lapsia. Meidän kadulla asuvan miehen kotiin on kolmesti menty ja kaksi kertaa niistä asialla oli nuorehkot naiset…eivät jääneet kiinni kun juoksivat niin liukkaasti mutta tulivat nähdyksi.

    Iiris; onpa kokemus tuo sinunkin. En väittäisi että vähäisempi. Minua olisi saattanut järkyttää jopa enemmän kuin tämä omani koska siinä sinun tapauksessasi oli tuo aivan fyysinen kohtaaminen läsnä.
    Ja juuri niin, ihan oikein olisi ollut niille!

    Maija; Arki on oikein hyvä lääke. Olimme miehen kanssa samaa mieltä esim. siitä että lapset kouluuun heti seuraavana päivänä vaikka väsytti kovasti. Minua on auttanut työkavereiden tuki ja se että päivät ovat täynnä muuta.

    Satu: kiitos vaan, Satu, Ajallaan asiat menevät taas vanhoihin uomiinsa.

    Päivi; kiitos Päivi! Teidän kaikkien sanat kyllä auttavat osaltaan.

    Katja; kaikista tärkeintä tässä on että meillä on kaikki kunnossa. Seuraavaksi tärkeimpänä pääkopan kannalta pidän sitä ettei meistä kukaan nähnyt tekijöitä. Materiamenetykset ovat aika pieniä, kaikki jotakin sellaista mitä voi helposti kantaa jopa suht huomaamattomasti.

  30. Pandice sanoo:

    Huhhuh mikä kokemus :( Enpä osaa kuin toistella muiden sanoja…
    Kovasti tsemppiä teille!

  31. Riikka sanoo:

    No olipa inhottavaa:( Voin vain kuvitella tunteesi kun menit kotiin. Onneksi poikanne eivät kuitenkaan nähneet tapahtunutta ensin, jos nyt jotain positiivista haluaa hakea. Tapahtuneella on varmaan psyykkisestikin pitkäkantoiset vaikutukset.

  32. Merja sanoo:

    Täydet sympatiat sinne. Varmaan aivan järkyttävä kokemus. Siskoni perheelle kävi samoin jokunen vuosi sitten. Olivat itse vielä paikalla.. tapahtui keskellä yötä.

    Toivon että uusi ovi tuo ainakin osan mielenrauhaa takaisin.

  33. Jaana sanoo:

    Sanaton, tyrmistynyt olo. Voimia teille! Työkaverienkin myötäeläminen kuulostaa hyvältä.

  34. Merruli sanoo:

    Voi ei! Vaikka kaikkiaan todella inhottava ja karmea juttu, niin silti hyvä, että poikanne eivät olleet silloin yksin kotona tai nähneet tilannetta ensimmäisenä. Paljon voimia ja turvallisuuden tunteen palautumista koko perheelle!!

  35. vilijonkka sanoo:

    Kuin joku olisi tiennyt, että nyt se rouva läksi vuosien jälkeen töihin, ei ole enää siellä taloa vahtimassa. Hyi hitto.

    Kotiin murtautuminen on varmasti aika traumaattinen kokemus, josta kannattaa puhua/raivota/itkeä perheen ja ystävien kanssa niin kauan kun se vaivaa. Näin minua ohjasti sosiaalipsykologiystäväni, jolle kerroin mieltäni vaivaavasta väkivallanteon näkemisestä (vaikkei se edes liittynyt mitenkään minuun).

    Kotirauhaa ja tyyntä mieltä teidän perheelle!

  36. Heljä sanoo:

    Halaan. En osaa edes kuvitella miten itse toimisin – mitä tuntisin. Kotiin tunkeutuminen on niin valtavan henkilökohtainen loukkaus.

    Tuo mitä ja miten kirjoitit pelosta, että ei lasten edessä osaa olla aikuinen on uskomattoman hyvin sanottu ja avasi sanat siihen mitä joskus itse tuntee.

    Halaan uudestaan ja lähetän voimia!

  37. himalainen sanoo:

    Kauhea. Ihan järkyttynyt olen, vaikka vain luen mitä kirjoitat. Toivon teille kovasti voimia. Onneksi teille ei tapahtunut mitään, vaikka kyllä varmasti mielelle tapahtuikin paljon ja kestää pitkä aika saada rauhaa. Voimia teille.

    Minä pelkään välillä. Yhtenä syksynä meiltä hajotettiin auton ikkunat ja varaston ikkunat yöllä. Me ei tiedetty sitä, ei herätty, mutta sen jälkeen oli pitkän aikaa aivan kamala tunne, mietin kauan aikaa, että halusiko joku tahallaan meille pahaa vai oliko se vain joku yöllinen sekoilu, mutta sellainen levottomuus jäi pitkäksi aikaa.

  38. Kati sanoo:

    Hirmuisen ikävää ja varmasti menee turvallisuudentunne pitkäksi aikaa. :( Toivottavasti rauha palaa myös mieleen vähitellen

  39. maria.hyle sanoo:

    Kaikkea parasta sinulle juuri nyt kun varmasti erittäin rankkaa saada oma olo ja arki siellä edes jotenkin entisile raiteilleen.Onneksi teillä on toisenne .Monin lämpöisin ajatuksin
    maria

  40. Virpi sanoo:

    Luoja paratkoon!

    Törmäsin vuosia sitten keskellä päivää mökillämme työn touhussa olleisiin murtovarkaisiin ja siitä kokemuksesta on ollut vaikeaa päästä yli. Nyt kun olen palannut töihin ja koti on pitkästä pitkästä aikaa päivät tyhjillään, mielessäni käy aina kotiin palatessa, ettei kukaan vaan olisi tunkeutunut kotiimme. Ja tämä kaikki turvallisessa (?) Suomessa.

  41. Marjatta sanoo:

    Voi ei! Ikävää ja kamalaa. Ystäväperhe koki saman siellä asuessaan. Varkaat eli rosvot olivat menneet ovesta, vaikka oli monet lukot.
    Kokemusta ei voine unohtaa pitkään aikaan. Kaikesta huolimatta levollista oloa koko perheelle.

  42. Violet sanoo:

    Pandice; kiitos sanoistasi, ihan kaikki ilahduttaa.

    Riikka; olen samaa mieltä. Onneksi minä, ei pojat. Joo, asia voi vaikuttaa vaikka kuinka pitkän ajan kuluttua tiettynä epävarmuutena, turvattomuuden tunteena.

    Merja; siskosi tapauksen tyyppinen olisi minusta tuhannen kertaa järkyttävämpi vaikka tämäkin oli jo tyrmistyttävä juttu.

    Jaana; kiitos Jaana. Työkaverit ovat olleet äärimmäisen kannustavia, kuuntelevia ja seuranneet asian kehittymistä. Auttaa aivan valtavasti.

    Merruli: minustakin tuo oli oikeastaan tärkeintä. Kiitos tsempeistä sinnekin!

    Vilijonkka; on toki saattanut seuratakin ja tietää että on tyhjää. Toisaalta ei näitä kannata kovin henkilökohtaisesti ottaa. Tarkoitan että uskon poliiseja kun he kertoivat että usein nuo tyypit taitavat toimia niin että soittavat ovisummeria alhaalla ensin ja kun ei vastata niin hyvä juttu, talo tyhjänä.

    Aivan takuulla raivoan, itken, jauhan juuri niin kauan kuin sattuu huvittamaan. Toisaalta sitten taas en aio olla poissa tolaltani enää silloin kun siltä ei tunnu vaikka jossakin sanottaisiinkin että tämä ja tämä vaihe kestää niin ja niin kauan. Olemme kaikki niin erilaisia sen suhteen miten reagoimme. Sen huomasin että itselläni se alun järkytys ja pelko ja hämmennys (jolloin mm. vannoin etten voi enää koskaan nukkua täällä, että haluan muuttaa jne.) kesti hyvin vähän aikaa. Sitten tuli se prkl -vaihe joka on osittain vieläkin päällä, nyt siinä muodossa että minun elämääni eivät rosmot määritä.

    Tuo mitä sanot näkemästäsi väkivallasta…mulla on yksi kokemus jossa minäkin olin vain todistaja mutta se jätti aivan valtavan vahvan pelon vuosiksi. Edelleen siihen liittyvät asiat tulevat joskus mieleen, Ihan hajuaistimuksia myöten.

    Heljä; joo, tunsin kyllä lasten edessä että nyt pitäisi osata tavallaan hillitä itsensä, suojella heitä siten ettei ihan luhistu ainakaan. Toisaalta itkin kyllä heidän nähtensä illalla pitkään ja selitin että olen niin vihainen tästä että itkettää ja että se itku auttaa eikä mulla ole mitään hätää. Tuntuu että se meni hyvin perille.

    himalainen; totta, kyllä jo se että autoon on kajottu tai joku lasi rikottu jostakin voi saada aikaan tosi vahvan pelon ja järkytyksen. Muistan kun meidän autoon oli murtauduttu kolmisen vuotta sitten. En oikein meinannut voida istua siellä vähään aikaan. Kuin olisi ollut kyydissä joku tuntematon.

    Kati; kyllä se palaa. Olemme oikein hyvällä mallilla jo.

    Maria; meillä on toisemme joo ja olemme puhuneet ja selittäneet ja ennen kaikkea toimineet ja jatkaneet arkea kuten ennenkin koska sellainen tuntuu mielenrauhan kannalta todella tärkeältä. Silloin tuntee olevansa sittenkin ”voittaja” tässä jutussa vaikka tavaraa menikin jne.

    Virpi; hyvä kun panit nuo lainausmerkit turvallisuuden ympärille.
    Toki Suomessa varmaan tapahtuu vaikka murtoja vähemmän kuin esim. täällä mutta en minä oloani siellä mitenkään erityisen turvaliseksi ole aikuisiällä koskaan tuntenut. Kummia tyyppejä siellä täällä jne.

    Marjatta; kiitos vaan. Tekee taas mieli kaivaa tilastot esiin ja katsoa miten suureen klubiin tässä oikein onkaan päässyt….

  43. Ilona sanoo:

    Mä luultavasti ajattelisin nimenomaan sitä kameraa, koska se on minun sieluni väline… Ts. kamerani on minun kotini. Ja nimenomaan juuri se kyseinen yksilö, jolla nyt kuvaan. Sitä on vaikea korvata edes uudella samanlaisella.

    Mutta joo, olen vähän erilainen kuin muut, kun puhutaan tekniikasta. Kun minulle kamera ja tietokone eivät edusta pelkkää tekniikkaa tai materiaa, ne ovat rakkaitani.

  44. Violet sanoo:

    Ilona: kyllä minä sen tavallaan ymmärrän. Ei minustakaan takuulla tunnu samalta saada uutta kameraa (jos saan, katsotaan nyt mitä vakuutuskin maksaa) koska olisin halunnut pitää sen vanhan. Sen MINUN.
    Olin valtavan iloinen että se hiljan hankkimani filmikamera oli jätetty. Se tuntui tärkeältä ettei sitä oltu viety. Vaikka se on ollut minulla vasta hiukan aikaa minulla on jo siihen aivan erilainen ”suhde” kuin siihen mikä meni.

    No, kuinka vaan. Olisin aivan mieluusti antanut vaikka kaikki tavarani jos se olisi estänyt sen että täällä on käyty. Olen ihan vakavissani.

  45. Martta sanoo:

    Voi ei, tosi kurjaa, pahoillani teidän puolesta. Pelossa nukkuminen on yksi kammottavampia asioita, joita tiedän. Voimia tointumiseen. Vasta huomasin tämän, ihanasti olet jo juossut metsässä, en mennyt tuohon uudempaan enää kommentoimaan tätä aihetta, ajattelin että ehkä haluat jo hymyä sinne. Mutta tämä kosketti. Tuli kummallinen tunne, muistijälki, vaikken itse ole tuollaisen kohteena ollutkaan.

    Sain keväällä melkein identtisen uutisen vanhasta kotikaupungista yhdeltä ystävältä ja se horjutti mua paljon, varmaan siksi että hänen kotinsa oli ollut mulle se paikka mihin menin turvaan kun kaikki muu ympärillä muuttui kaaokseksi -siis silloinkin kun oma koti ei tuntunut turvalta. Toivottavasti se henkinen suojamuuri teidän kodin ympärillä eheytyy pian! Ehkä ne konkreettiset uudet ovet ja lukot auttaa :-) All the best.

  46. Violet sanoo:

    Martta: kiitos Martta tästä. Tiedätkö, mulle on käynyt joskus myös noin: olen saanut sen kummallisen tunteen kuin asia olisi tapahtunut minulle, kuin tietäisin kokemuksen pohjalta siitä jotakin – vaikka jotakin on tapahtunut aivan muille kuin minulle.
    Henkinen suojamuuri, hyvin sanottu.

  47. MaaMaa sanoo:

    Toivottavasti ne perkeleet saadaan kiinni!!
    Voin kuvitella ensipelästyksen, sitten epätodellisen ’olen elokuvassa’ olon, sitten pulppuavan raivon – ja muistan sinun kirjoittaneen aikasemminkin pelosta, että joku joskus murtautuisi omaan kotiin, vaikka ikkunan kautta… Onneksi mitään kamalampaa ei tapahtunut; materia on vain materiaa ja toivottavasti vakuutus korvaa siitä edes jotain. Pääasia että olette kunnossa itse, ja saatte paremman ovenkin … ;)

    Paljon terveisiä; tässä juuri katselin valkoista Mont Blancin huippua tästä olohuoneesta käsin, siitä tulee Violet mieleen ;)

  48. Lempi Sveitsistä sanoo:

    Huh, huh! Täälläkin on paljon asuntomurtoja. Mua pelottaa ja karmii se ajatus, että tulevat sisään, kun joku lapsista on yksin kotona. Kuopuksen luokkakaverin perheessä kun jo kävi niin. Onneksi rosvot eivät olleet tehneet mitään perheen tyttärelle, mutta aika karsea kokemus varmaan ollut hänelle.

    Mutta minkäs teet, elettävähän se on ja mentävä ja tultava.

    Toivottavasti ei jää teidän perheessä kenellekään liikaa mieltä kaivelemaan!

  49. Kukkis sanoo:

    Huh! Karmea kokemus! Kommenttivastauksistasi päätellen sulla on erittäin hyvä ja ”terve” tapa suhtautua tapahtuneeseen. Tsemppiä silti!

  50. Anioni sanoo:

    Ou nou!! Hienoa, että huomaa pystyvänsä toimimaan edes jotenkin järkevästi moisen järkytyksen edessä. Vaikka eihän tuollaista silti toivo kokevansa. Itsellä tuli myös mieleen, että onni onnettomuudessa, ettei lapsi/lapset olleet yksin kotona! Jaksua teille!

  51. Voi ei, olen todella pahoillani! Brysselissä (10 000 asuntomurtoa vuosittain) ei paljon auta, oliko huono tai hyvä alue – kaikki kelpaa, ja konstit on kutsumattomilla poikkeuksetta ammattimaiset – vastaavaa ihan joka puolella kaupunkia. Kartoittavat ensin, sitten iskevät kun talon väen aikataulut ovat selvillä (ovat ehkä tarkkailleet ja huomanneet, että ”tätä nykyä” talo onkin päivisin tyhjänä). Olen kuullut kolmesta perheestä, joille on tultu jopa yöllä, talon väen nukkuessa makuuhuoneessa!
    Paljon myötätuntoisia ajatuksia koko talon asukkaille, pikkuhiljaa uutta mielenrauhaa rakentamaan.

  52. Violet sanoo:

    Maamaa; elokuvissaolo oli juuri se tunne. Että kappas, tuossa ovi on rikkinäisenä, valotkin sisällä…hyvä ettei kuulunut taustamusiikkia korvissa.

    Ihanaa jos Mont Blanc tuo minut mieleen! Ihanaa!

    Lempi: niin se on, on elettävä ja mentävä ja tultava. Mitä vaan voi tulla mistä vaan kenelle vaan. meille kävi nyt näin muttei me jäädä tähän rähmällemme.

    Kukkis; joo, kyllä mulla taitaa olla sellainen tietyllä tapaa analyyttinen suhtautuminen…tai miten sen sanoisi…osaan tavallaan mennä itseni ja tapauksen ”ulkopuolelle” ja katsoa sitä hiukan ”kylmemmin” – kunhan siitä ihan alusta pääsi ohi.

    Anioni; no tavallaan ihmettelen itsekin mutta niin se nyt meni ettei järkikulta ihan jäänyt järkytyksen jalkoihin.
    Ja totta vie, oli onni onnettomuudessa.

    Veera; eipä auta ei. Kiitos myötätunnosta, ihan varmasti kaikki se auttaa osaltaan.

  53. Hanna sanoo:

    Olen lukenut jokaisen kirjoituksesi, vaikken olekaan aikoihin kommentoinut.

    Kamala juttu! Ihan sydän alkoi hyppiä, kun luin. Onneksi olette kaikki ehjiä ja uskoisin, että mielenrauhakin palaa aikanaan. Voimia toivon teille sitä odotellessa!

    Itselle osui vähän samankaltainen tilanne kohdalle liki 10 vuotta sitten, mutta uhka kohdistui minuun eikä niinkään omistamaani irtaimistoon. Säikähdin niin etten ymmärtänyt edes poliiseja soittaa. Oli pakko muuttaa heti, olin melkein koditon hetken ja uudessa paikassakin pelkäsin pitkään.

  54. Karusellissa sanoo:

    Huh, aivan järkytyin, kun luin tuosta murrosta. Noissa edellisissä kommenteissa on kaikki jo varmaan sanottu, mutta totean vielä, että onneksi, ette olleet kotona kun iskivät, sillä sekään ei välttämättä olisi pidätellyt niitä. Ja onneksi se olit sinä, joka menit ensimmäisenä kotiin eivätkä lapset. Tärkeintä varmaan on nyt vain yrittää voittaa pelot ja jatkaa elämää entiseen tahtiin – ja vaikuttaa siltä että juuri niin olette tehneetkin. Mitenkään ette olisi voineet tuota estää.

  55. Violet sanoo:

    Hanna; kiitos kommentistasi Hanna. Minullekin kävi niin että vaikka ymmärsin soittaa poliisit niin en jotenkin pystynyt. No, eihän niillä kiirettä oikeastaan ollut, hyvin ehtivät.
    Tajuan jotenkin sen että tulee tarve muuttaa pois, aloittaa uudelleen.

    Karusellissa; olen tavattoman onnellinen siitä ettäminulla on nyt työ jonka vuoksi on paljon muuta ajateltavaa. Ihan todella onnellinen asia.
    Itseni tuntien panikoisin täällä kotona vaan muuten.

  56. Johanna sanoo:

    Tiedän tunteen, muistan erään syksyisen aamun, meille oli menty käyttäen sorkkarautaa ja kirvestä, siltä se ainakin näytti… tavaraa viety, hyödyllistä ja hyödytöntä, turhanpäiväisiä poliiseja, jotka hokivat, ettei mitään testata kun ei kukaan ole kuollut(!!). Vakuutusyhtiölle listoja, listoja, jotka olisivat täydentyneet monen monituista kertaa vielä jälkeen päin, sillä eihän kukaan hoksaa ensi järkytyksessään mitä kaikkea puuttuu. Kyselyitä ja lisää kyselyitä, lopulta itsellä syyllistetty olo. Mutta ennen kaikkea päällimmäiseksi järkyttävä, epäuskoinen olotila; miten joku kehtaa tunkeutua väkivalloin yksityisyyteeni, aivan kuin joku olisi tunkeutunut ilman lupaa paitani alle, katsonut sisimpääni, ilkkunut ilkeästi mennessään. Ja olikin ilkkunut mennessään, ihan konkreettisesti; ylimielisenä tekonaan, kynnyksen sisäpuolelle, heti oven taa kulkureitille, oli tunkeutuja jättänyt tervehdyksensä, kiemurteleva pötkö haisevaa, aitoa ihmiskakkaa…
    viimeinen silaus, jolla sai minut sananmukaisesti raivon vallassa kiipeilemään pitkin seiniä.
    Eikä koskaan saatu selville tekijöitä.

    Voimia!

  57. Violet sanoo:

    Johanna; tuo kaikki on varmasti ollut aivan kamalaa. Pisteenä i:in päälle se…no niin…
    Kuulin töissä yhdestä tapauksesta missä olivat kusseet teekannuun ja jättäneet sen pöydälle.

    Loppujen lopuksi meidän järkytyksemme oli aika pieni ja polisitkin yllättävän ok.
    Totta tuo ettei voi heti huomata mitä on viety! Luultavasti ei koskaan ihan kaikkea tajua.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s