Ymmärrän että nämä minun Alppi-kuvani ja -selostukseni saattavat kiinnostaa lukijoita suunnilleen yhtä paljon kuin haalistunut ladonovi. Toisaalta sellaisessakin saattaa nähdä valtavasti kauneutta joten jatkan vielä lumisilla aiheilla.



Minun ”laskettelu-uranihan” on sellainen että kaikki alkoi 11-vuotiaana kun äiti houkutteli mäkeen. Hän oli juuri nelikymppisenä itse aloittanut. Innostuin heti kun pääsin yli siitä raivosta ettei heti voi osata. Eikä ihan heti kohtakaan. Monta vuotta laskettelin lähinnä ”Hervannan Alpeilla” (muistan tästä kirjoittaneeni aiemmin ja muitakin saman paikan kasvatteja löytyi). Oli kausikortti ja oli oma suksikaappi ja aika hiivatissa siellä mäessä ravasin. Niin ja kuuluin jonkunlaiseen Ski Clubiinkin.

Hiukan yli parikymppisenä alkoi pitkä tauko – en osaa edes sanoa miksi – joka päättyi vasta kun nelikymppisenä pääsin elämäni ensimmäistä kertaa Ranskaan Alpeille aivan Oikeisiin Rinteisiin. Muistan ensimmäisen kerran tyrmistyksen valtavasta mittakaavasta. Alpit ovat valtavat, taivas on niin laaja ja aivan lähellä, linnut ja helikopterit lentävät alapuolella ja lintuja saa katsella yläviistosta.


Olen tullut siihen lopputulokseen että parasta tässä touhussa on itseään suuremman löytäminen. Se sama tunne jonka olen kokenut merenkin kanssa.

Myös omien rajojensa etsiminen, kohtaaminen ja niiden ylittäminen. Se että voi huomata rohkaistuneensa, kehittyvänsä edelleen, osaavansa. Ai että.

Sellainen hetki kun keskittyy vain meneillään olevaan laskuun, juuri siihen rinteeseen, sen rakenteeseen, lumen laatuun, siihen miten tästä mennään ja mihin, tuntee oman kehonsa voiman (ja välillä heikkouden)…sallikaa minun sanoa että siinä on jotakin aivan jumalallista.

Advertisements

15 comments on “

  1. tuija sanoo:

    Tuo merivertauksen on pakko pitää paikkansa! Itse laskin ensimmäisen kerran reilu 10-vuotiaana kavereiden kanssa Etelä-Suomessa. Rinne oli ”aikuisten rinne” ja aloitin tietysti suoraan sieltä ylhäältä. Tulin alas paljon kovempaa kuin olisin halunnut, taisin ajautua ankkurihisseillekin, kaaduin muutaman kerran, pojat nauroi ja mitä kaikkea :D Ehkä ihan vähän itkeskelin säikähdyksestä alhaalla ja jätin muutaman laskun väliin, mutta sitten menin takaisin ylös ja laskin hitaasti mutta varmasti. 90-luvun loppuun kuului tietysti lumilauta. Nyt reilun kymmenen vuoden jälkeen olen ajatellut suksia. Alppeja olen nähnyt vain autosta ajaessani niiden läpi ja vieruksia, mutta kun mittakaava on suunnaton, niin tuskin ehtii pelottaa kamalasti.

  2. Satu sanoo:

    Huikeutta! Onni sinulle.

    Nämä kuvat häikäisevät minut!

  3. junika sanoo:

    Älä nyt, kinnostaa tosi paljon! Kuvat ovat huikeita ja tavallaan pääsen siivilläsi jonnekin, minne minulla ei juuri muuten ole mahdollisuutta matkustaa. Itse en laskettele, mutta ymmärrän hyvin kuinka hienoja kokemuksia se tarjoaa ja varsinkin noissa maisemissa.

  4. outi sanoo:

    Älähän nyt ladon ovista puhu. Minä en ole nimittäin koskaan lasketellut. Minulla on valtaisa allergia kaikkeen, mikä liittyy suksiin: minua hiihdätettiin lapsena kilpaa ja vaikka asialla ei ole mitään tekemistä laskettelun kanssa, noh, samaan nippuun ne ovat joutuneet. Siitä huolimatta näissä sinun lumikuvissasi on jotain oudon maagista. Ja hehkutuksesi on vakuuttavaa. Eihän sitä koskaan tiedä; josko tämäkin nelikymppinen vielä joskus suksille nousisi. Nautinnollista kevättä sinulle! Lupaathan kuvia sitten niistä valkovuokoista, joita jo aiemmin odottelit. Ehtivät sinne niin paljon ennen meitä.

  5. Anne sanoo:

    Kiinnostaa kyllä alppi juttusi ja ihanat kuvat.
    Laskettelen itse. Asun tunnin ajomatkan päässä alpeilta.
    Viime viikolla olin viimeeksi vuorilla.
    Aurinko, lumi ja pakko keskittyä vain siihen laskuun, se on rentoutusta
    parhaimmillaan ja päivän kun siellä on niin posket hehkuu vielä seuraavana päivänäkin. (En tarkoita auringon vaikutusta).
    Alkuvuosina täällä asuessamme laskettelimme koko perhe joka viikonloppu talvella, nyt harvemmin. Kaikki on kai liian itsestään selvyys ja kai liian lähellä niin ei tule mentyä kovin usein nykyään.
    Lapsena inhosin suksia. Olen hiihtänyt 3 vuotiaana jo monta kilometriä ja eka luokalla kannoin hiihtokilpailussa sukset ja sain parhaan palkinnon: värikynät ja värityskirjan enkä tajunnut naapurin pojan mahtailua hopealusikasta! Lusikoita nyt on joka talossa mutta kyniä minulla ei ollut koskaan liikaa.
    Mutta laskettelusta tykkään ja se on mahtava tunne mennä joskus ”mustaan” rinteeseen ja selvitä alas, se ”selvisimpäs-tästäkin”-tunne on mahtava! Ja ne maisemat siellä ylhäällä, se on kuin toinen maailma.
    Kiitos lomakuvistasi, uskon että oli mahtava reissu!

  6. maijanmaja sanoo:

    Kuvia vaan vaikka lisää vielä, mutta paras kuvaus tuli kyllä nyt sanoissa. (Kuvat kun ei koskaan näytä yhtä upeilta kuin itse paikka. Minusta.) Mulle tuli ekan kerran sellainen tunne, että haluaisin lasketella. Alpeilla. En tiedä uskaltaisinko oikeasti, mutta ”laaja taivas”, ”linnut alapuolella” ja ”tunne itse suuremmasta” ehkä jopa se ”omien rajojen kokeilu ja kehon voiman tunteminen” saivat sydämeni lyömään hiukan tavallista nopeammin. Voi vau..

  7. Heidi sanoo:

    Olet saanut minutkin innostumaan alpeista! Nää kuvat on niin hienoja, niistä voi aistia oikein, millaista siellä on.

  8. Aura sanoo:

    Vau, äidistäsi tuli heti idolini. Että nelikymppisenä voisi vielä oppia… Mulla on kyllä innokas 10v opettaja täällä, kun vaan suostuisin lähtemään mukaan mäkeen.

    Upeita kuvia kerrassaan, kiitos vielä niistä. :)

  9. Violet sanoo:

    tuija: siitä mittakaavasta olen ajatellut että siinä on jotakin samaa kuin autolla ajamisessa: ei tarvitse hallita kaikkea, eikä samaan aikaan. Vain kulloinkin käsillä oleva hetki ja asia. Vuoret tekevät vaikutuksen koollaan mutta lopulta kun on ylhäällä maisema ”pienenee”. Eikä ”reunan yli” voi pudota (esikoiseni suurin pelko eka kerralla).

    Satu: kiva jos pidät. Olen iloinen että pokkarini taipui vielä näihin. Se kun on nyt ainoa digikameramme

    junika: Hauska kuulla sinusta pitkästä aikaa! Niin, saman tapaisia kokemuksia voi varmaan saada monelta eri taholta, mulle tämä on kyllä yksi hienoimmista.

    outi: kyllä aivan varmasti nelikymppisenä voi aloittaa lähes mitä vaan. Niin ja valkovuokkokuvat tulevat, lupaan!

    Anne: valtavan renoouttavana minäkin pidän laskettelua vaikka yleensä laskenkin melko ”agressiivisesti” (ts. suht kovaa, vaikken koko ajan, mielelläni vaativissa paikoissa jne.) VÄlillä sitten vaan liu’un hiljakseen, otan jokaisen kumpareen oikein sydämenasiaksi:)
    Tuo on muuten totta että kun jokin on ”liian lähellä” niin….

    maijanmaja: joo, ehdottomasti ei saisi paraskaan kuvaaja kaikkea kuten se oikeasti siellä on…kun pitäisi tuntea ihollaankin ja huomata lumen tuntu jne.

    Heidi: sitten vaan harkitsemaan uutta asiaa!

    Aura: äiti on aina ollut ja on edelleen liikkuvaa sorttia. On se varmaan tyypistäkin kiinni mutta ei minustakaan 40 ole yhtään mitään vielä tässâ suhteessa. Mielenkiintoista minusta muuten on että monissa mustissa rinteissä, etenkin ”hankalissa paikoissa” on aika paljon nimenomaan ei-ihan-nuoria. Miehiä ja naisia. Sama palo silmissä kaikilla.

  10. Elisa sanoo:

    ah, ihanat alpit! itselläni on ehtinyt vierähtää kymmenen vuotta edellisestä visiitistä eli aivan liian kauan! Edellisestä kerrasta lumilaudalla taitaa olla yhtä kauan, kaipuu lumelle on kova. Muistan yhä Alppien pehmeän puuterilumen aurinkoisena aamuna ja ne henkeäsalpaavat maisemat. Jotain niin suurta ja ihmeellistä. Sille on syytä uhratakin useampi postaus :)

  11. Kirjailijatar sanoo:

    Minä olen niin kateellinen. itse en polvivaivaisena ole koskaan voinut lasketella. En koskaan edes kokeillut, koska lääkäri joskus suuressa viisaudessaan kehotti olemaan kokeilematta. Mutta voin kuvitella tuon kaiken. Se on varmasti aivan mahtavaa. En tarkoita pelkkiä maisemia, ne ovat jumalalliset totisesta, vaan myös sitä kaikkea fyysistä mikä tuohon liittyy. Sinä sovit tuonne rinteeseen kuin nenä päähän. Ihania kuvia.

  12. Tanja sanoo:

    Kiinnostaa! Ja uskon juuri tuollaiseen jumalallisuuteen. Voisinpa joskus kokeilla. Paitsi että lääkäri kieltää myös minulta kaiken hauskan. No ei kaikkea sentään, mutta tuollaiset liikkumiseen liittyvät.

  13. Katjuska sanoo:

    Kyllä kyllä, täällä se toinen Hervanna alppilainen edelleen linjoilla. :) Vihreänä täällä katselen kuviasi ja haaveilen samasta.

  14. Äite sanoo:

    Älkää hyvät naiset alkako vanhoiksi nelikymppisinä ! Eikä viisi- tai edes kuusikymppisinä jos terveyttä riittää. Elämä kun on sen verran lyhyt, että eipä aikaakaan kun istut kiikkustuolissa ja suret mitä kaikkea kivaa sitä jäikään kokeilematta.

  15. Ada och Emil sanoo:

    Nämä kuvat ovat niin huikeita ja käsittämättömiä, etten ainakaan minä voi kyllästyä! Tuonne kun pääsisi…vaikken koskaan olekaan lasketellut :)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s