Syyskuun ensimmäisenä sunnuntaina


Tein tänä aamuna syyskuun ensimmäisen sunnuntain kävelyn.

Jotakin kummallista tapahtuu lähes säännönmukaisesti kun on kävellyt noin puoli tuntia. Pää täytyy sanoista, ideoista, huomioista ja uusista ajatuksista. Niitä tulee, lopulta ihan tulvana, on kuin nousuhumalassa, eikä sitä tunnetta (eikä niitä sanoja ja ajatuksia!) saa oikein enää samalla tavalla kiinni kun on palannut kotiin ja ottaa hikisenä kenkiä pois eteisessä.

Mutta kuitenkin:
kiitos sille tuntemattomalle joka oli laittanut sanakirjan vuodelta -81 muidenkin naureskeltavaksi eräällä penkille. (Uskomatonta miten hilpeitä kuvat olivat vaikkei aikaa ole kulunut tämän enempää!).

Kiitos myös niille kolmelle pienelle pojalle jotka juoksivat pituusjärjestyksessä kohti puistoa. Valtavalla vimmalla he pistivät menemään ja minä pelkäsin että ne kaatuvat (mutta eivät ne kaatuneet, aika harvoin sittenkin käy niin). Niistä ilmeistä ja jalkojen läiskeestä asfaltilla iloitsen vielä pitkään. Nytkin, kun kirjoitan.

Ja tekisi mieli myös kiittää sitä nuorta äitiä ja lastaan siitä että sattuivat olemaan puistossa kun menin sinne. Että sain seurata miten pieni opetteli kävelemään ja horjui ja hihkui, ja vaikka minulle tuli mieleen ettei meillä ole enää ketään joka herää viimeistään seitsemältä ja haluaa ”pusatoon” (se oli puisto) ja se tuntui aavistuksen haikealta niin enimmäkseen hymyilytti ne harjoitukset siinä aurinkoisella nurmella.

Kiitän myös kumaraista vanhaa naista jonka ohitse kävelin suorana ja reippana ja hiukan hengästyneenä. Hän pisti alulle ajatusketjun: harmittiko häntä kun hän ei enää itse voi kiiruhtaa kun jalat ovat huonot vai toiko hänelle iloa nähdä jonkun nuorennuoremman iloisena aurinkoisesta aamusta kulkevan puolijuoksua? Ehkä ihmisen pää toimii kuhunkin vaiheeseen sopeutuen niin että minun iässäni voi katsella kävelemään opettelevaa iloisena siitä että itse osaa jo, ja vanhempana saaden iloa siitä että muut sentään vielä voivat vaikka itse ei voi. Voisiko se olla noin?

Advertisements

4 comments on “Syyskuun ensimmäisenä sunnuntaina

  1. Liivia sanoo:

    Kävellessä tapahtuu se mistä Henry Millerkin kirjoitti. Ja sama kun ei saa yöllä unta mutta on liian väsynyt nousemaan laittamaan ajatuksiaan ylös, ainakin minulla.

    Minäkin olen tarkkaillut päivittäin ihmisiä ympärilläni. Bussissa, kaupungilla, ruokakaupassa…tulen hyvälle tuulelle heistä. Näkee paljon hyvää kuin vain katsoo, pientä inhimillistä hyvää.

  2. Sanna sanoo:

    Tai ehkä se vanha nainen ei huomannut lainkaan ohi kiiruhtavaa ihmistä, koska oli niin keskittynyt pohtimaan omia asioitaan tai nauttimaan päivästä ja niistä pienistä asioista, joita huomaa kun kiiruhtaa hitaasti.

    Tykkään sun blogista ja vaikken ole tainnut ikinä ennen jättää sanaa tänne, niin olen lueskellut tarinaasi jo pitkän aikaa. Niin erilaista kuin oma elämäni (maaseudulla), mutta samalla myös hyvin nautinnollisia asioita ja ajatuksia, joihin on helppo yhtyä.

  3. Kirsi sanoo:

    Kävely on terapeuttista, ja pääkopalleni välttämätöntä. Kävellessä ajatukset jäsentyy, maisemat vaihtuvat sopivassa temmossa ja kroppakin tykkää. ;)

  4. Riikka sanoo:

    Kaikelle on aikansa. Sen hyväksyminen on välillä vaikeaa, mutta jos siihen pystyy, on varmasti onnellisempi kuin haikaillessa menneiden perään. Minusta juuri vanhat ihmiset ovat usein tässä hyviä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s