10 tuntia Pariisissa


Edellytykset olivat loistavat: hellivä auringonpaiste, minä yksin Pariisissa ja koko päivä aikaa. Valitettavan pian muistin miksi lauantai on ei-niin-paras-päivä kaupungissa kuljeskeluun.
Kaikki paikat ovat täynnä ihmisiä. Yritin olla positiivinen. Tämä kaupunki on kaunis ja ihana, meillä kaikilla on oikeus nauttia siitä näin upeana päivänä.

Minulla oli joitakin suunnitelmia päivälle ja ikävä on tunnustaa että kaikki niistä menivät tavalla tai toisella mönkään. Joskus vain käy niin eikä Pariisi ole tämän ulkopuolella. Kyllä sielläkin menee mönkään. Esimerkiksi se, että minulla oli liikaa päällä (aamu oli kylmä siellä mistä lähdin) ja selkä märkänä koko päivän.

Ostin kengät, tässä kuvassa. Olin haaveillut niistä kohtuullisen kauan. Ajattomat loaferit ovat minusta hyvä juttu ympäri vuoden ja monenlaisten vaatteiden kanssa. Olin katsellut kenkiä netistä ja ajattelin että sitten kun pääsen Pariisiin menen ostamaan. Vaihdoin uudet kengät jalkaan heti kaupassa, kävelin puolisen tuntia ja jouduin myöntämään että ne ovat pienet. Olisi pitänyt ottaa 40 eikä 39. Eräässä puistossa heti tuon kuvan ottamisen jälkeen vaihdoin vanhat kengät takaisin jalkaan. Reissun ehdottomasti suurin mönkä -juttu.

Otti aivan sumeasti päähän ja ottaa edelleen. (Nyt ei ota enää päähän! Ystävä Suomessa halusi ostaa nuo!)

Vaikka kenkäharmistus ei kokonaan poistunut niin painui se toki edes hiukan taka-alalle. Pariisi oli niiiiin kaunis, oli niin paljon kaikkea inspiroivaa nähtävää, jänniä tyylejä ihmisillä, kaikkea yllättävää monessa mielessä, kiinnostavia juttuja. Ja ai niin, kävin lounaalla ja ravintolassa oli maailman urhein pieni poika rullatuolissa. Ihailin miten sitkeästi hän leikkasi pihviä vaikkei se oikein onnistunut, kädet menivät hiukan minne vaan. Ja kun välillä meni pala suuhun asti hän hymyili niin etten varmaan koskaan ole nähnyt yhtä ilahduttavaa hymyä. Olen siitä vieläkin jotenkin tosi kiitollinen, en tiedä miksi sen pojan näkeminen vaikutti niin kovin. Tunsin jotenkin itseni tosi tolloksi sen kenkäraivoni kanssa. Vielä tollommaksi, kun näin kadun miehen joka korjasi omia buutsejaan pakettinarulla jotta pohja pysyisi paikallaan…

Yksi parhaista hetkistä oli myöhään illalla kun istuin Tuileries’n puistossa täysikuun alla, seurasin vain ihmisiä jotka katselivat kuuta, vesiallasta, patsaita, toisiaan.

Ei kai sellaista kertaa olekaan ettei ole harmittanut lähteä pois. Niin taas.

Mainokset

13 comments on “10 tuntia Pariisissa

  1. maria sanoo:

    Voi sentään ♥ voi sentään.
    Kuvasi ovat kuin kurkistus mukanasi kaupunkiin josta pidän myös kovsti.

  2. maria sanoo:

    kovasti…

  3. Liivia sanoo:

    Kiva päästä pikavisiitille Pariisiin. Mua ottaa aina niin raskaasti pannuun kun sieltä pitää lähteä, että ensi kerralla aion olla ainakin kuukauden.
    Ostospannutuksenkin ymmärrän. Olen tarvinnut pitkään sellaista pitempää käyttökelpoista paitapuseroa, eikä mistään löydy. Kaikki ovat järjestäin lyhyitä tai sitten niissä on jokin rimpsutus. Joten tilasin netistä. Se oli liian kallis jo alkuunsa ja postimaksujakin tuli reippasti, ja tiesin ottavani riskin, ja niinhän se tuli perjantaina ja onnistui pilaamaan koko viikonlopun (no ei nyt ihan kokonaan, mutta sellainen kurja pannuunotto takaraivossa oli kumminkin). Huono oli siis, ihan erilainen kuin kuva antoi ymmärtää. Pöh pöh. Ei voi palauttaa.

    Hyvää maanantaita kumminskin ja toivottavasti sun kengille löytyy uusi omistaja.

  4. Pandice sanoo:

    Äh, hutiostokset harmittavat pitkään. Viimeisen kuvan patsas kuvastaa niin hyvin tunnelmia :)

    Onko mahdollista, että kengät venyisivät käytössä?

  5. Mine sanoo:

    Minullekin tuli mieleen, että jos veisit suutariin ja pyytäisit niitä venyttämään hieman. Saattaisi onnistua?

  6. Nina sanoo:

    Voih. Pännii sun puolesta. Ja kokemusta vastaavanlaisesta on on on.
    Sekä tuo ravintolakokemus. Näin vuosia sitten ohjelman eräästä pojasta jolla oli lihassairaus ja hänelle oli toitotettu, tai hänen vanhemmilleen, ettei poika tule ikinä pärjäämään itsekseen ja häntä syötettiin. Mutta jostain syystä hänen vanhempansa eivät uskoneetkaan kaikkea mitä heille sanottiin ja saivat yhteyden unkarilaiseen fysioterapeuttiin joka oli jonkinsortin ekspertti juuri tämän kyseisen lihassairauden tiimoilta. Hän työskenteli pitkään pojan kanssa ja ohjelmassa sai seurata miten poika muuttui ja hänen fysiikkansa muuttui ja lopulta hän söi itse ravintolassa, se oli juuri sellasta hidasta syömistä mitä sinäkin kuvailit, mutta hän söi itse. Itkin niin paljion, ilosta ja ylpeydestä, sillä hän oli itsenäinen, suurilta osin. Toki hän tarvitsi paljon tukea jne. mutta se että voi syödä itse, se merkitsee enemmän kuin voi kuvitellakaan.

    Halaus!

  7. Brita sanoo:

    Kyllä niitä harmittavia ostoksia tekee kukin västämättä. Me on miehen kans sovittu, kun toinen alkaa ääneen harmitella, toinen sanoo -meni jo, mahdollisimman iloisella äänellä. Sitten vain vaihdetaan puheenaihetta. Ihme kumma, että on toiminut, vaikka viime hairahdus oli 1200e. Rahalle olisi ollut muutoinkin käyttöä… Siellä sitä katsellaan vielä kesäisiä maisemia, kun täällä jo saa tarpoa vaahteranlehdissä. Pariisi on yksi kolmesta kaupungista, jotka kutsuvat, kun vietämme keväällä 25v. hääpäivää. Lontoo ja Amsterdam ovat vaihtoehtoina mukana.

  8. Anni sanoo:

    Reissupostaukset on aina kivoja lukea, kiitos! Jos uskallat laittaa kengät pakastimeen niin sellanen konsti on että laittaa kengän sisään vettä muovipussissa, joka sitten jäätyessään venyttää kenkää. Tai sitten tosiaan suutarille, ne saa sentinkin venytettyä ja kengässä sentti on paljon! ( Ei rulla- vaan pyörätuoli :) )

  9. Violet sanoo:

    MAria; joo, harmitti kovasti mutta nyt ei enää!

    Liivia: tuli niin loistava tilaisuus. Oltiin sukuloimassa Arrasissa ja sieltä junalla ei ole kuin 50 min. Voi sun paitaasi. SIlloin varsinkin kun oikein jotain tiettyä hakee niin eihän sellaista ole. Mun kenkäharmistus meni jo kun ystävä halusi ne ostaa. Toivottavasti sinäkin löydät paidan!

    Pandice: en tiedä venymisestä kun siihen asti olisi pakko kärsiä liikaa enkä kyllä sitä enää tee. Mutta en TAJUA miten siellä kaupassa meni niin pieleen se kokovalinta.

    MIne: nyt ei onneksi tarvi enää miettiä. Sen sijaan on yhdet vanhat saappaat joiden toista vartta pitäisi hiukan leventää…

    Nina: sillä perheellä oli toinenki poika, ihan terve. Oli ihana katsoa miten hän auttoi veljeä. Kirosin mielessäni omia veljeksiäni jotka senkun kisaavat edelleen keskenään. Ymmärrän tuon että sinua itketti ohjelmaa katsoessasi. Mulla on aina ihan sama asia. Ei mitään sääliporua vaan ihan silkkaa riemua kun joku voittaa itsensä.

    Brita: tuohon minä en kyllä pysty. Se 129 euroa on mulle iso raha eikä se ole pelkästään se rahanmeno vaan myös se että ei ollut kenkien kanssa ensimmäínen kerta. Mun on todella vaikea löytää jalkoihini sopivia.
    Joo, Pariisi oli hyvin kesäinen, on tosin Brysselkin vielä, nyt plus 17.

    Anni: oho, pakastimeen! Enää ei tarvi miettiä, ystäväni halusi ostaa ne.
    Niin kyllä, pyörätuolihan se. En tiedä onko tämä niitä asioita jotka ovat vuosien kuluessa muuttunut…että onko ennen ollut ihan ok sanoa pyörätuoli vai onko alunperin tarkoittanut vaikkapa vaan toimistotuolia??? Mutta kiitos huomautuksesta, tykkään itsekin siitä että kirjoitetaan oikein.

  10. Pirkko sanoo:

    Parhaat hetket matkoilla ovat minustakin usein noita, jolloin vain istuu, katselee, on ja ehkä huomaa jotain. Ja yleensäkin: pienet urheat pojat jotka hymyilevät kun ovat onnistuneet, ja kaikki muu semmoinen, joka tulee yllättäen vastaan ja voi olla ihan pientäkin, loppujenlopuksi ainakin itselleni jää päällimmäiseksi juuri sellainen.

  11. Martta sanoo:

    No voihan mönkä minkä teit! Mutta silti, päivä Pariisissa, ei pöllömpää -taivas oli näköjään komeana! Mäkin vielä niin muutan johonkin, josta pääsee kätevästi junalla johonkin muualle ;-)

  12. Anne sanoo:

    Hyvä että sait kenkäsi jälleen myytyä! Ja et usko mutta sinä ja Liivia pelastitte minut tekemästä
    virhe ostosta! Varasin mekon ennen viikonloppua ja tänään piti tehdä kaupat mutta en sittenkään.
    Musta ei ole minun värejä. Kiitos kun herätit minut järkiini.

  13. JenniH sanoo:

    Elämä on sarja sattumuksia, välillä iloisia, välillä surkeita. Kiitos kuitenkin ihanasta Pariisin kertomuksesta, minä viihdyin, toivottavasti sinäkin!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s