Ei ehdi

Kamera ja muistikirja ovat tällä viikolla vain rekvisiittaa. Niitä ei ehti käyttää tai täyttää. Eilisen istuin koulutuksessa, illalla osallistuin WDC Helsinki 2012 -tilaisuuteen, juttelin pitkään Jasmin Santasen kanssa ja ihastuin hänen vaatteisiinsa, tänään mietin kuumeisesti mistä rahat ostaa jotakin niistä (ei mistään, ehkä joskus). Nyt on keskiviikko ja tuntuu olevan ikuisuus siitä kun aamulla kävelin töihin. Äsken tuli äänestyspaikalta, monta leimaa sai taas laittaa.

Minulla on perhe tuolla olohuoneessa. Menen nyt sinne. Se on minusta parasta mitä nyt voi tehdä. Mukavaa viikonjatkoa teille.

Kamera ei jaksa enää mutta jollakin tavalla se viehättää minua. On kuin osa tästä tammikuun latteudesta olisi jossakin siellä pikkuisen zoomin sisällä, vetäisi sumuverhoa linssin eteen ja pehmentäisi kulmia. Eikä se ole ihme. Ehkä sillä on tarkoituskin. (Joka tapauksessa kamera on kuusi vuotta vanha ja se on nykyään paljon se vaikka ennen ei olisi ollut.)

Katselin äsken miehen kanssa Sylvian. Minulle se oli toinen kerta mutta teeskentelin että ensimmäinen. Minun vieressäni pyyhittiin silmäkulmaa ja ojensin hihani.

Dubletissa tapahtuu taas.

Kauppa

Toisinaan näkee liikkeitä joiden olemassaoloa ei meinaa pystyä ottamaan todesta.

Uteliaisuus ajaa katsomaan lähempää ja pian huomaa painavansa nenää ruutuun. Sortimentti on ällistyttävä ja tuotteiden esillepano vielä enemmän.

Katsoja miettii kuka mahtaa pitää moista puotia. Tulee myös pohtineeksi käykö siellä joskus joku ja – jos pidemmälle mennään – kannaattaako liike todellakin.

Sitten joutuu ehkä korjaamaan omaa käsitystään siitä mitä se kannattavuus ylipäätään on ja kannaattaako sellaista paljon ajatellakaan.