Here I am, not quite dead

Eilen sanoin kampaajalle ”takaisin minuksi”. Hän tiesi miten leikata koska olemme jo vanhoja tuttuja. Väkipakkoiset hiustenkasvatusyritykset ovat aika hullun hommaa. Nehän lähtevät ajatuksesta että koko ajan puuttuu jotakin!

Nyt saa tuulla mistä vain, ei hiuksia silmissä. Enkä ylipäätään varsinaisesti ole sitä tyyppiä joka piileskelee otsatukkansa alla…Kun tukan leikkaa aivan lyhyeksi saa muuten samaan hintaan kasvojenkohotuksen. Myös ryhti oikenee, olen pannut merkille.

Eilisen toinen suuri ilonaihe: Bowien uusi Next Day -levy. Siinä ei ole yhtäkään kappaletta josta en pitäisi. Kuunnellessani sitä panen koko ajan merkille pieniä linkkejä Bowien aikaisempiin levyihin. Hienovaraisia yhteyksiä, tuttuja sävelkulkuja muttei missään nimessä toistoa. Mies on nero. Olen valtavan iloinen että hän vielä 66-vuotiaana pisti maailmalle tämän levyn.

Olen tämän ja huomisen yksin kotona. Silittelen lyhyttä tukkaani, sovittelen ohuita rannerenkaita käsiini, ajattelen sitä miten on kulunut jo 18 vuotta siitä kun matkani hyvän miehen kanssa alkoi.

Varuillaan

Olen herännyt pian kolmen viikon ajan jo ennen viittä. Herätys on kuudelta soimassa mutta tarpeeton. Kun herään en ole varma olenko väsynyt vielä vai en, en kuitenkaan nukahda enää takaisin. Alkuun jäin sänkyyn makaamaan ajatellen ”jos vaikka”. Tänään nousin viideltä ja kuulostelin oloa. Oikeastaan aivan hyvä. Ehkä olen siirtynyt jo kesäikaan vaikka mikään muu ei ole.

Vakavammin ottaen (koska olen hiukan tosikko ja otan yleensä kaiken kuitenkin vakavammin) tuo aikainen, tahaton herääminen on minulle tuttu merkki. Olen varuillani. Nyt pitää vain ymmärtää miksi.

Kävin keväässä

Painoin kotioveni eilisaamuna kiinni klo 7. Matkalla metrolle tarvittiin tumppuja ja pipoa. Asemalla otin kahvin, istuin hetken. Juna lähti 7.37. Pariisissa klo 8.59 sai ottaa pipon ja tumput pois ja laskea hartiat normaaliasentoon. Ah onnea.

Kävelin valtavasti. Välillä istuin aukioille tai mihin vain katselemaan. Koko päivän aikana otin vain nämä kahdeksan kuvaa, plus yhden vahingonlaukauksen polvestani. Sillä ei ole paljon uutis- tai muutakaan arvoa.

Saint Germain des Prés:n kirkossa joku piirsi alttarikuvaa. Minä katselin hänen piirtävän alttarikuvaa. Ehkä joku pani merkille että minä katselen miestä piirtämässä. Pidän ketjuista.

Ajatukseni oli käydä katsomassa Chagall -näyttely Musée du Luxembourgissa, mutta vaihdoin sen vihreällä tuolilla istuskeluun nähtyäni jonot. Hiukan myöhemmin Marais’ssa sain surrealismia aivan tarpeekseni. Hassu pyöräukko se näköjään suhaa edelleen. Jos ei hymyile on kuollut.

Siinä vihreällä tuolilla Luxembourgin puistossa istuessani klo 14 jotakin kirjoitin vihkoon:

Valtava onni saada istua tässä. Taivas on sellaisessa hyhmässä kuin se usein täällä on mutta aurinko paistaa harson läpi ja lämmittää niin että kaikkien on hyvä olla. En oikein edes tajunnut miten paljon tarvitsin tätä päivää ennen kuin sen nyt sain. Onko pulutkin täällä kauniimpia? Seineä en ole vielä nähnyt, huomaan. En välitä museoon, jono on pitkä. Tässä on paljon parempi. Purjelaivan ovat tallella ja kaikki kuten pitää. Joku poika lappaa vettä suuhunsa vesialtaalta, ei se kai mitään. Tänään kaikki on mennyt hienosti koko ajan. Aika riittää, olen ajoissa, löydän kaikki paikat, en eksy sekunniksikaan, kaikki tuodaan eteeni. Sen täytyy liittyä siihen että olen liikkeellä hyvällä mielellä, avoimena ja rentona. Kaikki menee kuin rasvattu koska miksi se muutenkaan menisi.

Seine oli eilen ruskea. En käy Pariisissa katsomatta ainakin kerran mitä väriä se kulloinkin tunnustaa.

Notre Damen uusia kelloja soitettiin eilen ensimmäistä kertaa klo 17. Jo kolmen jälkeen kirkon ympäristö oli niin tukossa että mietin esiintyykö siellä sittenkin Elvis. Ajattelin jäädä paikalle mutta tulin järkiini. Kellot kuuluvat kauemmaskin.

Nyt kotona. Herätessäni oli lumi maassa. Saa vielä tovin odottaa ennen kuin voi panna uudet Repetto:t jalkaan. Hykertelen vieläkin sitä miten liikkeessä ostokseni kannettiin ovelle ja minulle aukaistiin. En ole tottunut sellaiseen mutta joskus tunnen olevani sellaisen väärtti. Parce que.

Blogini on tätä nykyä hajuton ja mauton lässynlässy. Tajuan sen ja se harmittaa mutten saa aikaan muuttaa asiain tilaa. Toisaalta asiat ovat liian hyvin jotta olisi jotakin kirjoitettavaa, toisaalta taas niin heikosti ettei siitä jaksa sanoa mitään. Suollan siis hampaatonta hyvää-päivää-kirvesvartta -tekstiä. Ja muutama kuva perään.

Huomenna pakkaan viimeisen pahvilootan töissä, lauantaina lähden Pariisiin. Molemmat asiat voi lukea monella tavalla, huomasin juuri.

PS. on helkatin kylmä.